Ihan ekaks taidan mainita että mulla on sellanen olo että tekee mieli kirjottaa joku tosi järkevä postaus, mutta nyt kun ajattelee tässä että mitä kirjottais ni ei oo iha nii varma että onko tää nyt sitte olevinaa järkevää vai ei.
Mutta kuitenkin, monet aina hehkuttaa että miten mahtavaa on että on sisaruksia joiden kanssa voi tehdä kaikkee ja joista tietää että mitä tahansa tekee, niin ne ymmärtää. Ja että vain ne voi tajuta ne pienet jutut lapsuudesta.
Ehkä toi viimmeinen osa on totta. Koska mä asun korvessa, täällä maalla, niin täältä ei kovin usein ole minnekkään skidinä lähettykkään. Mutta muuten mä olen niin erilainen kuin mun sisarukset. Broidi on mua 9 vuotta vanhempi, joten sen kanssa en oo ollu ees hirveesti tekemisissä. Se kun muutti pois kotoo jo sillon ku olin 10-vuotias pikkulikka. Ja muutenkin mä oon mielelläni pysytelly pois sen näköpiiristä, koska se tykkää raivostua helposti ja hyvin mitättömistä asioista. En ole läheinen edes sen vaimon kanssa, enkä mä näe pikkusiakaan kovin usein nyt, kun ne muutti omaan kämppään.
Vanhempaan siskoon mulla on ikäeroo 6 vuotta. Sen kanssa on vähän sama juttu. Se tosin ei ole naimisissa, vaan avoliitossa. Sen miehestä mä tiedän tyyliin ammatin ja ulkonäön, paljoo me ei olla kyllä puhuttu yhtään mitään. Nykyään kun se ei asu enää kotona meillä on ehkä vähän paremmat välit, mutta en mä pysty hirveesti sillekkään puhumaan. Korkeintaan jotain "Small talkkii" eli ihan jokapäiväsistä asioista.
Toiseen siskoon on ikäeroo 2 vuotta. Se on niin raivostuttava ihminen. Se pitää mua kersana, kaikkia mun kavereita kersoina ym. Joten pakko todeta että mitä helvettiä? Se itse ei ole kuin 2 vuotta vanhempi, joten se on ihan yhtä kersa sitten jos minäkin olen. Ja tähän hyypiöön ei tule kyllä todellakaan kovin läheisiä suhteita edes sen jälkeen kun se muuttaa omilleen. Vuoden se kerkee asua itekseen kunnes mä olen ylioppilas myös ja muutan mahdollisimman kauas täältä. Ensimmäisenä vaihtoehtona siis sinne Saksaan.
Takas aiheeseen, se kohtelee mua aina kuin jotain aivokuollutta ihmistä, jolla ei sais olla lainkaan vapaata tahtoa. Jos mä sanon jotain, teen jotain, näytän joltain tai satun paljastamaan tunteeni, niin mä olen kersa, liian dramatisoiva, liioittelia, valehtelija ja kaikkee sellasta.
Vanhemmista on varmaan aika turhaa sanoa yhtään mitään. Niille kun mä en paljon asioitani kerro. Itseasiassa jopa mun koulukaverit tuntee mut paremmin. Ne tietää kuinka raskaasti mä otan jotkin tietyt asiat, miten mä reagoin asioihin, sen mistä mä pidän, osan siitä mistä mä haaveilen.
Kaikki sanoo että perhe on niille kaikki kaikesta, mutta useesti musta tuntuu että mulla ei ole varsinaista perhettä. Kukaan tässä talossa ei luota muhun, kukaan ei kysy mun mielipidettä missään asioissa, eikä kukaan ota mua huomioon. Mua vaan käskytetään tekemään asioita koko ajan. Joten mun halua muuttaa omilleni ja mahdollisimman kauas ei pitäis olla kovin vaikeaa ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti