Compromises?

Öiset hetket on jotenkin niin mielenkiintosia.

Aina tulee ajateltua, että mitäköhän sitä sitten tekiskää tulevaisuudessa, mitä oikeen tulevaisuudelta haluaa. Tulee unelmoitua ja rakennettua pilvilinnoja.

Mutta sillon ei yleensä katsota menneisyyttä. Koska jos tekee niin, voi ruveta ajattelemaan, että entä jos ei onnistukkaan. Monesti mä olen jättänyt asioita tekemättä, ja katunut jälkeenpäin. Ja monesti oon tehnyt asioita, joita on sitten tullut myöskin kaduttua. Koskaan ei tiedä, kummin ois parempi. Mutta jos se ei satuta ketään, ei ole keneltäkään muulta pois kuin itseltään, on aina parempi yrittää.

Jos on mahdollisuus, että se tekee omasta elämästä parempaa, elämisen arvoista, niin aina se on sen arvoista, että sitä katuu hetken. Mutta jos sitä ei koskaan tee, sitä tulee kaduttua niin pitkään.

Useita kertoja jää sanomatta ne asiat joita haluais sanoo. Hyvänä esimerkkinä se, kun joku kysyy multa että miks mä haluan ensinnäkään muuttaa Saksaan. Oikee vastaus ois, että koska Suomi muistuttaa mua liikaa mun menneisyydestä, kun taas Saksa edustaa sitä, minkä avulla mä olen selvinnyt päivästä toiseen ja jaksanut taistella eteenpäin. Minkä ansiosta mulla on vielä unelmia, toiveita, ja mikä tärkeintä, uskoa tulevaisuuteen ja toivoa.

Mutta kuitenkin suusta tulee ulos vain se versio, että siellä on ihanat maisemat ja luonto, lämpimämpää kuin Suomessa, hyvät viinit ja oluet, Autobahn ja kaunis kieli. Ja osa kaveripiiristä mieltää tuohon joukkoon myös Tokio Hotelin. Ehkä noikin asiat on vaikuttanut suuresti mun päätökseen, siihen, miks mä en lähtis vaikka USA:an tai Australiaan, jos mä kerta haluan pois Suomesta. Mutta ei, ne ei ole ne. USA:ssa ja Australiassa on liian samanlainen kulttuuri kuin Suomessa. Saksassa taas kukoistaa ihana byrokratia, entisajan ihmissuhdearvot ja kaksinaismoralismi. Vaikka voiskin sanoa että mä olen hullu kun edes haaveilen sinne muutosta, niin en mä ole. Se kulttuuri on vaan jotain niin erilaista kuin Suomessa. Se on niin perhekeskeistä. 

Vaikka mä en oman perheeni kanssa tulekkaan toimeen, niin mä haluaisin tulla. Mutta se on jotenkin mahdotonta. Tuntuu siltä, että ihan mitä mä sanon tai teen, niin sillä ei ole mitään merkitystä. Tärkeintä on vaan, että en aiheuta harmeja ja jatkan eteenpäin. Siinä mä olen jo epäonnistunut, joten mua kohdellaan kuin pikkukakaraa.

Silti mä ihailen niitä, jotka jaksaa yrittää ja antaa toisen mahdollisuuden, yrittää tulla toimeen ja tehdä kompromisseja. Sitä mäkin haluaisin. Mahdollisuutta puhua asioista avoimesti ilman, että kaikilla on jo hirveät ennakkoluulot. Mahdollisuutta selittää oma näkokulmansa ja kuulla muiden. Mahdollisuus setviä asiat ja tehdä kompromissi ja sen perusteella uudet pelisäännöt. 

Tuntuu vaan siltä että täällä se on mahdotonta.

Omia ajatuksia saa olla, ja pitääkin, mutta sitten niitä ei kuitenkaan koskaan kysytä. Se on jotain niin huvittavaa, että sille ei voi mitään. Oletetaan vaan suoralta kädeltä, että koska toinen on syntynyt sua kymmenen tai viistoista vuotta aikasemmin, niin se tietää paremmin. Vaikka todellisuudessa se vanhempi ei ole nähnyt maailmaa lainkaan yhtä paljon. Ei ainakaan samalta kantilta.

Joten viisauteni tälle päivälle taitaakin olla, että kuunnelkaa ne toisten ihmisten mielipiteet ja näkökulmat, ennen kuin sanotte oman sananne siihen. Ihan sama, onko se toinen sua viiskymmentäkin vuotta vanhempi tai nuorempi. Kunhan kuuntelet. Siihen ei tarvita muuta. Ja se voi pelastaa monenkin ihmisen päivän. Tän maan kulttuuri tarvihtee sitä, että ihmiset on avoimempia ja oppii arvostamaan muita ja muiden tunteita. Muussa tapauksessa tää tilanne on sama kuin keskiajalla: Poikkeavia mielipiteitä ei hyväksytä, ja näin ollen erikoisemmat persoonat masentuu, syrjäytyy, käyttää huumeita ym. tekee itsemurhan. Ja musta tuntuu että kukaan ei loppupeleis halua sitä.