Oon viimeaikoina miettinyt menneisyyttä paljon.
Etenkin sitä vappua kaks ja puol vuotta sitten.
Paljoa ei ole muistoja jäljellä,
oli sen verran paljon lääkkeitä veressä.
Mutta mä muistan maanneeni veljen sylissä odottamassa ambulanssia,
sen ensihoitajan äänen,
ja mä muistan sen ensiapupolin keskus-sairaalassa.
Muistan sen lääkehiilen maun ja miltä se tuntu juoda.
Hataria muistikuvia on vaatteiden vaihdosta sairaalavaatteisiin.
Äidin kyyneleistä.
Miten mua kuletettiin johonkin sairaalasängyllä.
Ja sit pimenee.
Seuraava asia mitä muistan on herääminen yöllä lepositeissä.
Käsissä oli jumalattomat mustelmat.
En oo vieläkään varma mitä sinä yönä tapahtu,
enkä oo koskaan uskaltanu pyytää potilasasiakirjojani nähtäväks.
Ne luultavimmin ei oo kovin kaunista luettavaa.
Mutta kuulemma olin ollut hyvin lähellä onnistua aloittamassani,
itsemurhayrityksessä.
Kun mä aamulla heräsin hyvin tokkuraisen ja katkonaisen yön jäljiltä,
-ois muuten kuvitellu ihmisen nukkuvan hyvin kun nielasee lähes sata unilääkettä kerralla,-
niin aamupalan ja EKG:n jälkeen mä sain pukea omat vaatteeni päälle.
Sit mut johdatettiinkin nuorisopsykiatriselle osastolle, jossa mä vietin osan aikaani seuraavasta kuukaudesta.
Kaks viikkoo täysin osastohoidossa,
kaks viikkoo päiväosastolla kolme päivää viikossa.
kaks viikkoo päiväosastolla kolme päivää viikossa.
Osastolla ei ollut läheskään yhtä kauheeta kuin mä olin aina kuvitellut.
Mun ei tarvinnut jakaa huonettani kenenkään kanssa,
tekemistä oli riittävästi ja pääsin päivittäin käymään ulkonakin.
Ruoka oli hyvää,
silloin kun sitä söin.
Oudointa oli tietysti nähdä avattavissa ikkunoissa rautaset kalterien tapaset hökötykset.
Ja se, että ainoat huonekalut oli pultattu kiinni seiniin.
Omaa puhelimen laturia ei saanut pitää itsellään,
puhelimet ladattiin hoitajien toimistossa.
Saatiin sentään pitää ne.
Mä muistan oppineeni osastolla vihdoinkin pelaamaan pasianssia,
ja jopa tykkäämään hoitajista.
Osa oli todella ihania,
etenkin sillon kun mä en öisin saanut unta vahvoista unilääkkeistä huolimatta.
Muutama puolestaan ei näkynyt olevan oikealla alalla mielisairaitten nuorten joukossa.
Muut osastolla olleet oli mahtavia tapauksia,
jokainen omalla tavallaan ainutlaatuinen.
Yhden kanssa olen yhä edelleenkin yhteyksissä ja ystäviä.
Mikä mut sit sai tekemään sen?
Mä oon kärsinyt masennuksesta niin kauan kun mä oikeastaan edes pystyn kunnolla muistamaan.
En tainnut olla sen enempää kuin kymmenen, kun mietin jo ensimmäistä kertaa itsemurhaa.
Koulukiusaaminen jättää syvät, todella vaikeasti paranevat haavat.
Yläasteikäsestä lähtien en koskaan pitänyt omaa kehoani millään tavalla kauniina.
Niinpä mä opin ihannoimaan niin laihaa kehoa, että siinä näkyy luut.
Mä luulin olevani onnellinen, jos vaan mun luut alkais näkyä.
Ja niin alkoi mun tarinani syömishäiriöiden seurassa.
Puoltoista kuukautta ennen itsemurhayritystä mä menetin isoisäni.
Vain paria viikkoa ennen yritystä mä erosin ensimmäisesta rakkaudestani.
Mä olin saanut kuulla sen pienestä seikkailusta.
Mikä oiskaan parempi tapa tuhota tytön viimenenkin itseluottamus, kuin poikaystävä joka pettää, pojan kanssa.
Ja miks just sinä päivänä?
Rehellisin vastaus siihen kysymykseen on, etten mä tiedä, vielä tänäkään päivänä.
Ne lääkkeet oli siinä saatavilla,
lääkäri oli ne mulle pari kuukautta aikasemmin määrännyt.
Ahdistus ja itseinho, masennus olivat vahvempina sinä päivänä kuin minään ennen sitä tai sen jälkeen.
Yhä useiden vuosienkin jälkeen, mun on vaikeaa löytää sanoja, jotka pääsis lähellekään sitä olotilaa, mikä ihmisen pitää kokea ottaakseen lääkkeitä niin paljon,
että tietää niillä päättävänsä elämänsä.
Sitä kivun, tuskan ja surun määrää ei voi sanoin kuvailla,
eikä sitä voi edes ajatella ilman litroja kyyneleitä.
Sitä ei unohda koskaan.
On äärimmäisen vaikeeta olla avoin omista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan,
mutta etenkin sillon, kun ei osaa enää luottaa.
Mun luottamukseni ihmisiin oli särjetty jo ennen kuin mä täytin kymmenen.
Vei vuosia aikaa luoda edes osa siitä luottamuksesta takasin.
Nyt vuosia myöhemmin,
vaikka mä en edelleenkään ole täysin mielenterveydellisessä näkökulmassa terve enkä luultavasti tule koskaan olemaankaan,
niin mä olen oppinut hallitsemaan mielialojani,
mä olen oppinut luottamaan läheisiin ihmisiin
ja ennen kaikkea mä olen oppinut olemaan aidosti onnellinen ja iloinen.
Tietysti mulla on yhä paljon huonoja päiviä.
Mulla on paljon pelkoja, joita monet pitäis naurettavina asioina.
Mulla on yhä jopa itsetuhoisia ajatuksia.
Mutta mulla on nykyisin jotain, mitä mulla ei ollut tuolloin vuosia sitten.
Mulla on myös niitä aidosti onnellisia päiviä, jolloin mä tunnen itteni rakastetuksi.
Ja niitä on tarpeeks paljon kumoamaan ne huonot päivät ja saamaan mua pitämään elämää arvokkaana asiana.
Mulla on tällä hetkellä ympärilläni maailman ihanimpia ihmisiä.
Mun poikaystäväni, vanhat ja uudet ystävät, oma perhe.
Kaikesta ei onneks tarvitse selvitä yksin.
