U don't need to forgive and forget. Just remember all.

Okei, myönnetään, mä en osaa lähtee nukkumaan ilman että mä avaudun täällä, taas kerran.

En tosin just nyt ees tiiä mistä avautua. Vituttaa vaan. Yksinkertasesti sanottuna. Ja anteeksi kielenkäyttöni.

Mut onks kukaan koskaan huomannu, miten ihmisiä yritetään mahuttaa yhteen muottiin?

Pitäis olla ekstrakaunis, pitkät täydelliset hiukset, täydellinen iho, aina niin kiltti, pysyä laihana, olla ilonen, hymyillä. Toisinsanoen pitäis teeskennellä olevansa joku muu kuin oma ittensä. Miks? 

Eikö maailma olis parempi paikkaa ilman noita paineita? Yeah, eihän se onnistu kun se on vallanpitäjien, median ja kuuluisuuksien tapa pyörittää maailmaa. Sehän tää koko nykynen maailma on. Yksi ja iso valtaistuinpeli. Kaikki haluaa olla toista voimakkaampia. 

Toinen haluaa kostoa, toinen anteeksiantoa, mutta kummassakin on kysymys vallasta.

Jopa mä haluan valtaa, rahaa, olla kaunis, suosittu, kuuluisa ym. mutta kun se ei tuu onnistumaan multa. Mä voin yrittää toteuttaa sen, mutta mä en halua maata pohjalla ja itkeä kun en onnistunutkaan siinä. Vaikka sanotaan että kaikki on mahdollista, joskus täytyy myöntää, että ite ei pysty johonki. Meillä kaikilla on omat rajamme joita me ei voia ylittää. 

Me voiaan koetella niitä rajoja. Me voiaan ettiä niitä. Me voiaan rikkoa niitä ja löytää uusia. Mutta jossain vaiheessa se viimenen raja tulee vastaan. Se raja, kun me leikitään jo omalla hengellämme ja maksetaan teoistamme hengellämme. 

Diilarit, mafia, isomman luokan rikolliset ylipäätänsä, ne tekee sitä joka päivä. Ne riskeeraa henkensä saahakseen vähän enemmän huumetta. Vähän enemmän rahaa. Vähän enemmän valtaa piireissä. Kaikki turhan takia, kun ei kuitenkaan ole perhettä, rakkautta, ystäviä ja turvallisuutta. Kaikki on valmiita pettämään sut jos ne vaan saa vähän lisää jotain.

Mitä mä sit haluan? 

Oikeestaan mä en ees tiiä. Ehkä mä haluisin ihan ekana onnellisuutta, rakkautta, turvallisuutta, varakkuutta ja pysyvyyttä. Mitään noista mulla ei just nyt ole. Joku päivä mä ne haluaisin. 

Siitä millon mä saan ne, siitä päivästä ei oo tietoo. Tulevaisuus on epävarmaa eikä sitä voi ennustaa. Mutta mä voin yrittää vaikuttaa siihen omilla päätöksilläni, teoillani, sanoillani.

Ihan ensimmäisenä vois ryhtyä hyväksymään ittensä.

Ei enempää ruoan kanssa leikkimistä, ei ittensä piippuun ajamista. Ei ehkä liiallisia ajatuksia, mielikuvia ja muistoja, jotka ei jätä sua rauhaan, tekee sut levottomaks ja ahdistuneeks ja saa seinät kaatumaan päälle.

Nyt joku voi kysyy et kuka mä oon puhumaan tästä kaikesta.

Joskus mä mietin sitä itekkin. Mutta jos mä en avaa suutani, kukaan ei oo täällä tekemässä sitä mun puolesta.

Mun on aina täytyny taistella, ja mun täytyy jatkossakin, sen puolesta mitä mä haluan ja mitä mä olen. Mä oon kokenu paljon, joutunu menee läpi helvetin, käymää pohjalla ja oppia, miltä tuntuu menettää tärkeitä ihmisiä, miltä tuntuu kun yrittää nousta ylös kun maa tuntuu lähtevän jatkuvasti pois alta, miltä tuntuu taistella takas ku sillä mitä tekee, ei näytä olevan vaikutusta.

Mä toivon, että joskus, jonain päivänä, mun sanoilla, mun teksteillä on jollekulle jokin merkitys, saa ajattelemaan ennen kun toimii. Saa muistamaan että elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Saa katsomaan eteenpäin.

Eikä kaikkee tartte kantaa yksin. Mä oon tehny niin liian kauan, enkä mä enää pysty avautumaan varsinaisesti kenellekkään. En pysty luottamaan enää keneenkään sillain. Ja mä en nyt tarkota valittamista pikkuasioista. Nyt pikkuhiljaa, kun mä oon rakentamassa elämääni uudelleen, mä oon joutunu miettimään asioita, joita en haluais ajatella, ja tyytyä siihen että lopullista ratkaisua ei ole. Elämä ei oo kaava, jonka vois ratkasta. Se ei oo yhtälö, se ei oo funktio, se ei oo mitään, mitä meille voitas opettaa koulussa. Ja vaikka joku sanookin olevansa aina siellä jossain sua varten, sun täytyy ite selvittää, kuka on sen luottamuksen arvonen, kuka oikeesti lunastaa lupauksensa.

Mä toivon että mä pystyn ite olemaan sellanen ihminen, koska mä tiedän miltä tuntuu kun kaikki lupauset petetään. Kun kaikki sanat on valetta ja tarkotettu loukkaamaan sua.

Ja koska mä tiedän, että ylös nouseminen voi olla helppoa, mutta pystyssä on vaikeampi pysyä.

Mutta kuka tietää, ehkä joku päivä, mä tajuan, että mä olen se tyttö, se nainen joka musta oli tarkotus tulla. Ehkä jonain päivänä mä tajuan kuin onnekas mä oon ollu, kun mun ei tarvii olla sinisilmänen tyttö joka uskoo kaiken. Mun sydäntä on vaikeempi rikkoa. Mun luottamusta on vaikee saada. 

Mua on vaikeempi särkeä, koska mä tiedän kuka mä olen ja hyväksyn itteni sellasenaan. Nyt on muiden vuoro hyväksyy mut niinkun mä hyväksyn ne omana ittenään, just sellasina kun ne on. 

Aika on vain aikaa, eikä sekään merkitse juuri mitään, mutta se totisesti parantaa haavat. Ja jos ei kokonaan, niin ainakin niihin kasvaa rupi päälle. Arpia jää aina, kävi miten kävi, ja anteeksannosta huolimatta on vaikea unohtaa. Ja ehkä se ei ole tarpeen. 

Sillä jos mä unohtaisin mitä on tapahtunut, mä en vois olla se, mikä mä olen just nyt. Mä en vois tietää, mitä mun pitää tehdä, mitä ei, mä en tietäis kehen luottaa. Mä en olis mä, vaan tyhjä kuori, sillä muistot tekevät meistä sen keitä me olemme.