Pieni tyttö katsoo metsänlaidalla
tuntee jonkun putoavan
osan itsestään katoavan.
Pyytäen anteeksi,
että on syntynyt tähän maailmaan.
Jostain kumman syystä mua väsyttää just nyt, ja mun ajatuksetki o vähä sekavamman puoleisia tänää. En oikee tiiä mitä sitä kirjottas vai mitä ei kirjottas.
Tietääkö kukaan tunnetta kun makaa jossain käpertyneenä niin pieneks ku on mahollista ja yrittää toivottomana lopettaa hervottoman itkunsa? Kun tuntuu siltä että tukehtuu siihen itkuunsa, tulee mieleen, että onks mun sittenkää pakko yrittää selvitä tästä yksin, kun se sillä hetkellä tuntuu tappavan sut. Yksin oleminen, hiljaa oleminen.
Sit kuitenkin se päätös, se oivallus unohtuu aamulla, kun täytyy taas jaksaa vaan elää seuraava päivä, yrittää selviytyä ilman että kukaan huomais kuinka sekasin sun tunteet on, kuinka rikki sä oikeesti oot.
Se on maailman paskinta, että ei sit kuitenkaa uskalla ottaa sitä askelta mikä pitäis ottaa, että pääsis eteenpäin, ei vaikka kuinka yrittää esittää rohkeeta ja itsevarmaa. Kun jossain sisällään pelkää epäonnistumista ja sen takia pysyy hiljaa nurkassa omissa ajatuksissaan.
Mä oon yrittäny päästä siitä ujoudesta ja sulkeutuneesta kuoresta eroon, sillä mä haluan olla onnellinen, haluan tuntee kuuluvani jonnekkin.
Mutta syy, miks mun ees täytyy päästä siit eroon, on koulukiusaaminen. Se, mitä on tapahtunu 8-3 vuotta sitte. Ja mä toivon, et jos joku kiusaaja lukee tätä blogia, niin se tajuaa joskus mennä pyytää rehellisesti anteeks ja tajuaa, mitä kaikkee on aiheuttanu, koska se tuska, mitä kiusattu joutuu kokee koko loppu elämänsä sen kiusaamisen takia, ni se on pahin tuska, mitä maailmasta löytyy. Fyysiset vammat paranee nopeesti, mutta maahan poljettuu sydäntä on vaikeet korjata.
Be person who you wanna be, but don't put others down.
Help them up and be their friend.
Then you can be stronger than others,
then you really are better than most of us are.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti