There's dark shadows all around me

Keskellä yötä istun tätä tekstiä kirjoittamassa, voi olla sen mukaistakin.

Kuten joku on voinut aikaisemmista postauksista huomata että olen ollut viiden vuoden ajan (oman ala-asteaikani) koulukiusattu, joten päätinpä nyt avautua asiasta kun tuntuu siltä että tekis mieli itkee koko yö läpeensä (taas). On vaan niin ahistava olo ettei tiiä mitä tekis, tälläkään kertaa. 

(Nimet vain etukirjaimilla henkilöiden suojelemiseksi)

Mutta kuitenkin. Aloitanpas siis vaikkapa eskarista, vuosi 2004-2005:

Olin normaali, iloinen pikkutyttö, jolla oli paras kaveri M ja joka tuli toimeen myös V:n kanssa. Joskus kun kysyttiin että mikä on lempielokuva tai kun porukka puhui jostain telkkariohjelmasta niin tunsin olevani ulkopuolinen, ja sitähän minä siinä aiheessa olin. Meillä kun ei silloin ollut televisiota eikä porukat tietenkään vieneet meitä lapsia katsomaan mitään elokuvia.

Sitten tuli kouluuntutustuminen. Minä tein tehtäviä niin kuin pitikin. Opettaja ihmetteli kun osasin jo kirjoittaa sen ikäiselle sujuvasti ja jopa laskea.

Myöhemmin keväällä minut kutsuttiin äitini kanssa "allutesteihin." Niistä kaiketi suoriuduin hyvin, kun porukoilta kysyttiin lupaa siirtää minut suoraan tokalle luokalle. 

Ja näin katkesi ystävyys M:n ja V:n kanssa. Puheväleissä ei taideta olla vieläkään. He vihaavat minua tämän takia.

Vuosi 2005-2006, tokaluokka:

Kaikki olivat ystävällisiä minulle ja pojat kysy välillä et "lähetkö pelaa jalkkista" tai "tuutko rampille", mutta jossain vaiheessa tytöt alkoivat karttamaan seuraani. Tai ainakin 4 luokkamme 6:sta tytöstä. Myöhemmin keväällä mua rupes jotenkin ahdistamaan sen viidennenkin tytön seura, sillä kun ei tuntunut olevan kaikki kotona. Jossain vaiheessa makoiltiin kahdestaan rampin tasanteella ja totesin että haluaisin olla rauhassa.

Hän suuttui, ja ryhtyi puhumaan paskaa selkäni takana. Hän käänsi luokan tytöt minua vastaan, samoin vuotta ylemmällä luokalla olevat tytöt. Se ei ollut vaikeaa, ne tytöt pilkkasivat myös heidän kanssa samalla luokalla ollutta isosiskoani tämän painon vuoksi. 

Sain ensimmäistä kertaa kokea miltä tuntui tulla kampatuksi tahallaan. Kolmet farkut hajosivat polvista tuon kevään aikana. Kaksi kertaa lähti ilmat pihalle kun kampattiin koulun pihassa olleiden puupöllien vieressä ja onnistuin niihin telomaan itseni. Tervemenoa terve selkä. 

Vuosi 2006-2007, kolmosluokka:

Tilanne pahenee. Joitain tavaroitani piilotellaan, vietän välkkäni suurimmaksi osaksi yksin keinussa tai kaiteella istuen. Osallistun aina välillä "liukumäkipolttikseen", silloin luokallamme oli poika N, jota kiusattiin sen takia että hän saattoi itkeä hieman herkemmin kuin muut pojat. Tällöin oli pieni porukka joka hyväksyi minut mukaan, sillä olimme N kanssa kavereita. Ja hänen kaverinaan oli myös P, joka oli luokkamme ainoa poikkeus eikä koskaan kiusannut minua. 

Kässäntunneilla tytöt tekevät ilkivaltaa käsitöilleni, en uskalla mainita siitä kenellekkään mitään. Olen vain hiljaa tai puhun noilla tunneilla vain opettajalle ja isosiskolleni, jolla oli samaan aikaan kässäntunnit. 

Tunnen kasvavaa vihaa ja tarvetta purkaa sitä johonkin.

Käyn terkkarilla lähes säännöllisesti naarmuuntuneiden polvien, käsien ym. takia. Saatan itkeä itseni iltaisin uneen, sen jälkeen kun samassa huoneessa asunut isosiskoni oli nukahtanut.

Kouluvuosi päättyy kevätjuhlaan ja 15 euron stipendiin.

Vuosi 2007-2008, nelosluokka:

N muuttaa pois. Saan oman huoneen kun talon yläkerta valmistuu kokonaan. 

N:n muuton jälkeen kiusaamisestani tulee luokkalaisteni täysipäiväinen harrastus. Saan kuulla luokan tytöiltä että pukeudun rumiin vaatteisiin. En ole koskaan kuullut Lady Gagan biisejä, tästäkin saan kuulla eräällä välitunnilla. Saan kuulla jopa siitä, että pissaamiseni kuuluu vessan oven läpi käytävälle. Musiikintunnit ovat täydellistä tuskaa. Samoin keväällä olleet Kalevala-näytelmän harjoitukset. Nekin päättyy siihen että lintsaamme isosiskon kanssa koko viikon ja käymme lauantaina hakemassa todistuksemme. Valehtelemme olleemme matkoilla. Kesäloma alkaa, vihdoinkin. Saan olla edes vähän aikaa rauhassa.

Vuosi 2008-2009, viitosluokka:

Olen välkät lähes aina yksin. Istun kirjastossa lukemassa kirjoja, kirjastonhoitajasta tulee minulle jopa läheisempi kuin luokkalaisista, tuntuu että puhun jopa hänen kanssaan enemmän.

Urkkakisoissa voitan pitkästä matkasta kultaa. 

Kuulen yhä vain enemmän juoruja selkäni takana, ja aiheet pahenevat koko ajan. Pian saan kuulla valheita perheestäni. Kuulen että olisi kaikille luokkalaisilleni helpompaa jos kuolisin pois.

Löydän paikan nimelta "gosupermodel" ja saan sieltä muutamia nettiystäviä. Löydän bändin nimeltä "Tokio Hotel" ja viiltelen ensimmäisen kerran. Yritän purkaa ahdistustani juoksemiseen. Lintsaan ensimmäisen kerran. "Mulla oli hammaslääkäri."

Myöhästyn muutaman kerran taksista koska tavaroitani piilotellaan ja taksille sanotaan minun lähteneen aikaisemmin koulusta.

Olen hyvin helpottunut kun kouluvuosi on ohi.

Vuosi 2009-2010, kuutosluokka:

Isosiskoni on siirtynyt yläasteelle. Olen yksin. Lintsaan yhä useammin. Viiltelen useammin. "Kissa säikähti koiria." Valehtelen yhä enemmän ja enemmän luokkalaisilleni ja opettajille. Myös vanhemmilleni. Esitän "neiti täydellisyyttä", saan kokeista ysejä ja kymppejä, olen luokassa hiljaa ja rauhallinen, panostan kouluun lintsaamisesta huolimatta. Istun välkillä kirjoittamassa vihkooni tarinoita. Vietän välitunteja yksin vessassa itkien.

Saan "uuden puhelimen", ensimmäisen täysin oman puhelimen. 

Kiusaaminen riistäytyy käsistä. Opettajan poistuttua luokasta saan niskaani paperi- ja kumipalloja, minua estetään pääsemästä pois pulpetistani. Laatikkoni täytetään koulun tavaroilla ja väitetään varastaneeni ne. Kaikista virheistä syytetään minua, vaikka en olisi ollut edes koulussa sinä päivänä. 

Kun meille luvattiin vapaatunti tokaluokkalaisten auttamisesta liikkatunnilla, luokkalaiset sanovat että en ollut siellä. 

Liikuntatunneilla varpaitani tallotaan, minua raavitaan "vahingossa", saan koris-, lenttis- ja jalkapalloja päähäni, samoin pesispalloja. 

Penaalini varastetaan. Luokkalainen syyttää minun varastaneen hänen penaalinsa. 

Viimeisenä niittinä minun kenkäni käydään kastelemassa. Edellisenä päivänä ostetut kangaskengät. 

Kilahdan urakalla, huudan, raivoan, heittelen tavaroita, kiroilen, kerron opettajille ja häivyn kesken koulupäivän kotia. 

Asiaa selvitellään seuraavana päivänä. Opettaja luulee kyseessä olevan yksittäinen tapaus. Asia kuitataan teennäisellä anteeksipyynnöllä, paskan puhuminen vain voimistuu.

Isosiskoni löytää Kavereita.netistä luokan tyttöjen sivuilta minua haukkuvia sivustoja, asia luovutetaan poliisille nettikiusaamisena. En mene loppuviikkona kouluun.

Seuraavalla viikolla en ole ollenkaan luokkani kanssa, yritän käydä koulua viereisessä luokassa tehden tehtäviä. Saan pääkiusaajilta opettajan pakottamana anteeksipyynnön, kirjallisena. Revin koko paperin. Opettaja sanoo että minun pitäisi antaa anteeksi. Ei kiinnosta. 

Asiaa puidaan sosiaalitoimistoja myöten, opettajat eivät tajua tilanteen olevan oikeasti enemmänkin kuin vain vakava.

Seuraavalla viikolla on hiihtoloma. Vietän viikon leirillä ja olen sairaana viikonlopun. Itken suurimman osan ajasta, kieltäydyn välillä syömästä. Perhe väittää minun kerjäävän vain huomiota.

Sulkeudun kuoreeni, olen sellainen kuin kaikki odottaa minun olevan. 

Vietän välkät silloisten kolmosluokkalaisten kanssa. Tunnen itseni yksinäiseksi, ja sellainen kai olenkin.

Keväällä valehtelen olevani lapissa Pekka Töpöhäntä -näytelmän aikana, eikä minulle siksi anneta roolia. Kun muut harjoittelevat näytelmää, minä karkaan metsään. Nautin hiljaisuudesta ja siitä että saan olla täysin yksin.

Kirjoitan kiusaajilleni kirjeet joissa kerron mitä mieltä oikeasti olen heistä. Annan kirjeet heille juuri ennen kun astun ala-asteen taksiin viimeisen kerran. Ala-aste on vihdoinkin ohi, ja olen menossa täysin eri kouluun kuin kukaan muu luokaltamme.

Yksi kiusaajista itkee äidilleen että olin haukkunut häntä kirjeessä. 

Anteeks miten meni?! Itse hän oli haukkunut minua, jauhanut minusta paskaa lähemmäs viisi vuotta! Ja minä en saisi kirjoittaa yhteen kirjeeseen rehellistä mielipidettäni? Voi herranjumala ku joku voi oikeasti olla idiootti. Hän oli itse sellainen miksi oli minua haukkunut. Olisi pitänyt silloin sanoa että meneppäs katsomaan peiliin.

Nyt, 3 vuotta tuon rankan kiusaamisen jälkeen olen menossa syksyllä samaan lukioon minne on menossa myös entisiä kiusaajiani. Osa heistä on pyytänyt minulta oikeasti anteeksi, ilman mitään pakotusta. Osa vihaa minua jopa enemmän kuin ala-asteella.

Mutta voisin nostaa hattua entiselle luokkalaiselleni P:lle ja osittain R:lle, koska he eivät minua kiusanneet vaikka muut niin tekivät. He eivät ehkä koskaan sanoneet mitään siitä, mutta eivät ainakaan osallistuneet. R saattoi joskus nauraa, mutta ei lähtenyt mukaan. Sellainenkin suoritus vaatii rohkeutta.

Toivottavasti he ovat säilyttäneet sen näiden kolmen vuoden aikana, ja voin vain ihmetellä, miten opettajat pystyvät olemaan niin sokeita koulukiusaamiselle. Miten? En ymmärrä miten se voi olla mahdollista.

Kiusattuja pitäisi pystyä auttamaan nykyistä paremmin, se pitäisi havaita jo pienestä naljailusta ja porukasta ulos jättämisestä. Herätkää ja avatkaa silmänne! Te ette voi tuhota toisten elämää pönkittääksenne itteänne. Te saatte paljon enemmän aikaan sillä, että te puollustatte heikompianne. Se herättää enemmän ihailua kuin kiusaaminen ja siihen mukaan lähteminen.

Kiitos te 14 muuta sieltä ala-asteelta, kun musersitte luottamukseni niin itseeni kuin muihinkin ihmisiin. Sitä on vaikea saada takaisin, vaikka kuinka kovasti yritänkin.

Kaikki tuosta ei välttämättä mene aikajärjestyksessä, on niin vaikeaa yrittää muistaa asioita joita on yrittänyt unohtaa. Ja kun päälle muistaa vielä sellaista, että kyyneleet juoksevat pitkin poskiani.