And who am I now?

Sattuipas kerran niin, että eräs tyttö oli menossa leirille. Sellaiselle raamattuleirille. Edellisenä päivänä ennen leiriä tyttö kuitenkin kävi keuhkosairauksien erikoislääkärillä, joka määräsi hänelle astmalääkkeet. Kävikin niin hassusti ettei tyttö kerinnyt saada lääkkeitä ennen leiriä, ja hän joutui jäämään kotiin.

Jostain kumman syystä tyttöä ei hirveämmin harmittanut.

Leiri oli lestadiolaisten leiri, eikä kyseistä, reilun kuukauden päästä 16-vuotiasta tyttöä kyseenomainen leiri kiinnostanut sen jälkeen kun niin monet vanhat riparikaverit peruivat tulonsa. Siis juuri ne joilla olisi ollut jotain merkitystä.

Kyseisenä perjantai-iltana tyttö ryhtyi miettimään sitä, olisiko hän edes halunnut sille kyseenomaiselle leirille. Vastaus oli "Ei". Miksi mennä sellaisten ihmisten keskelle, jotka pitävät valintaasi vääränä eivätkä edes yritä ymmärtää vaan tuomitsevat, yhden pienen valinnan takia. Ja se valinta oli sanoa ei lestadiolaisuudelle. 

Ja se kyseinen tyttö olen minä.

Jostain kumman syystä sen jälkeen, kun mä siitä uskonnosta lähin kaks vuotta sitten kävelemään, mä olen pikkuhiljaa tullut onnellisemmaksi, itsevarmemmaksi ja löytänyt niitä tosiystäviä. Älkääs nyt säikähtäkö, en mä vieläkään osaa kaikkia asioitani kertoa, mutta vauvanaskelilla... Kuitenkin kaikesta huolimatta jostain syystä mä oon yrittänyt miettiä, että miks mä oikeastaan olen muuttunut niin paljon siinä parissa vuodessa, jolloin mä en ole enää ollut lestadiolainen. 

Ehkä kyse on vapaudesta, siitä ettei tarvitse kestää kaikenlaisia turhia sääntöjä. Ehkä kyse on siitä ettei perjantai-illat kulu enää seuroissa istuessa tai siitä ettei kirjojen ja leffojen seksikohtaukset tai mitkään siihen viittaavat tunnu siltä että olis tekemässä jotain väärin.

Tai ehkä kyse on siitä että mä olen vihdoinkin löytämässä sen oman itseni, joka mun pitäis ollakkin. Ilman niitä kaikkia odotuksia, ilman niitä mun elämää määritteleviä sääntöjä.

Musta ei ois ikinä voinut tulla sellaista kun lestadiolaisten piirissä ois haluttu.

Mä en ole kiltti tyttö joka "kouluttautuu nopeasti jollekkin alalle" tai joka "menee naimisiin heti 18-vuotiaana."

Jep, kaikki lestatytöt ei näin tee, mutta 99% siitä joukosta kylläkin. 

Ja kaiken lisäks mä en ole tyttö joka haluaa 15 lasta helmoihin. Se ei oo mun elämäni tarkotus paappoa jotain ärsyttävää miestä vain siks ettei voinu ennen avioliittoa asua yhdessä, ja siks, ettei ole hyväksyttävää ottaa avioeroa.

Enkä mä ole tyttö joka hyväksyy asiat kyseenalaistamatta niitä. 

Kaikki on varmaan lukenut lehdistä tapauksia vanhoillislestadiolaisten seksuaalirikoksista, mutta mä odotan aikaa millon ruvetaan puhumaan kyseisen liikkeen puhujien kaksinaamaisuudesta ja sen johtajiston rahanhimosta.

Suomen Rauhanyhdistyksen kuuluisi olla "voittoa tavoittelematon yhdistys", joka kerää rahoja vain yhdistyksen kuluihin eikä maksa veroja. 

Noniin, tällehhän voi haistattaa pitkät, sillä ne rahat päätyy todellisuudessa kyseisen liikkeen johtajiston taskuihin ja ne tavalliset ihmiset maksaa niitten elämisen. 

Mä voisin puhua asiasta ummet ja lammet, selittää kaiken ja päästää ehkä jopa vähän höyryjä ulos kyseisen asian takia, ja etenkin sen takia mitä se teki mulle.

Mutta mä en jaksa.

Antaa olla.

Mutta muistakaa, että ne pienet lapset, jotka on siihen liikkeeseen tahtomattaan syntyneet, eivät ole itse sitä valinneet. Jotkut meistä tekee valintansa siinä 10 ja 20 ikävuoden välillä, mutta jotkut meistä jatkaa elämistä valheessa ja sulkee silmänsä totuudelta. Ne ei vaan halua nähdä todellista maailmaa, vaan piilottaa sen ja jatkaa elämäänsä kuten ne on aivopesty ne pesemään. 

Se ei ole heidän vikansa. Ainoa asia mitä he tekivät väärin, oli se mihin maahan ja perheeseen he sattuivat syntymään. Sitä valintaa he eivät saaneet tehdä.

Valitettavasti he tosin sitten jatkavat omien lastensa aivopesua. 

Mutta toivottavasti kohta olisi aika herätä todelliseen maailmaan.

Ja nyt mä meen lähettämään kyseiselle liikkeelle sähköpostia siitä, etten mä aio maksaa laskua sellasesta leiristä jolla mä en ollut. 

Kehtasivatkin laskun lähettää!

Homeastmaa ja kissanpennun käpäliä

Aiheet ei kyllä liity mitenkää toisiinsa mutta... 

Niin, astma ja homeinen koulu ei sovi kovin hyvin yhteen. Ensviikon torstaina olis meno yksityiselle erikoiskeuhkolääkärille, ja jossain vaiheessa oletettavasti spiira. Jes, hypin kattoon.

Maanantain liikkatunti meni täysin perseelleen, eihän siellä liikkasalissa pysty ees olemaan ilman järkyttävän paskaa oloa, johon siis sisältyy kurkkukipua, hengenahdistusta, nenän tukkosuutta ja nivel- ja lihassärkyä. 

Eikä kemian tai saksanluokat oo sen mukavampia. 

Astma mulla on ollu jostain 6-vuotiaasta lähtien, mutta viimeseen kolmeen vuoteen mä en oo tarvinnu lääkkeitä. Tai ehkä just sen kolmen vuoden tauon jälkeen mä tarviin ne lääkkeet, kun ei toi yläastekkaan kunnossa ollut. 

Tuli ihmeteltyä se vajaat kaheksan kuukautta et minkä ihmeen takia mä olen jatkuvasti väsynyt, eikä mua huvita tehä mitään. Edellisenä kesänä se meni jonku masennuksenpuoleisen piikkiin, mutta tuli sitten pari viikkoa sitten älynväläys että mähän voisin kattoo mitkä on mun PEF-arvot.

Jep, tuloksena 280, kun ne pitäs mulla olla jonkin verran yli 400. Siispä hankimme lääkkeet ja katsomme miten käy. Onneks mulla on vakuutus niin ei oo kun 10% omavastuu.

Kisunpennuntassunjälkiin, meille ilmesty tossa pariviikkoa sitten kaksi mustaa pikkukissaa, itseasiassa eka havainto on samalta illalta kun me käytiin jengillä kattomassa Nälkäpeli - Vihan Liekit Jyväskylässä, oiskohan ollut 22.11.

Siinä meiän rohkeampi kisu, antaa jopa silittää nykyään. Kyllä ne vielä kesyiks saadaan.

Tää raukka vaan tais saada yhtenä iltana pahat traumat sisälle tulemisesta kun sisaruksensa ei suostunut tulemaan ulos ja tämä linnottautu pakastimen ja patterin väliin. Kai siellä ois ollu lämpimämpi ku -10 astee ulkoilmassa, mutta ei sitä toista voinu yksin ulos jättää. Toisella on tossa kaulan alla sitten valkoinen läiskä, että sen verran ne erotaa toisistaan. 

Sylkäskää pari kertaa olan yli jos vastaan kävelevät ja ottakaa kiinni ja palauttakaa omistajalle. Tällä hetkellä tosin loikoilevat mukavasti navetan vintillä, parin ruokakipon ja lämpösen emon kera, kiinni patterissa. 

Lukutoukka

Mähän olen tyttö, joka viettää päivänsä ja iltansa nenä kiinni kirjassa. Päivällä koulukirjoissa ja illalla romaaneissa. 

Joten ajattelinpa suositella teillekin pari lukemisen arvosta kirjaa. Kuten Varjojen kaupungit, Perillinen-sarja, Sydämeni lunnaat, Majatalo-sarja... Siis fantasiaa ja romantiikkaa! 

Varjojen kaupungit - tästähän on varmaan jo kaikki kuullu? Eikö? Luukaupunki on ensimmäinen osa, jotkut on ehkä nähnyt leffankin. Ja btw, se on kirjaan verrattuna ihan surkee. Kuten suurin osa kirjoihin perustuvista leffoista onkin, poikkeuksena Narniat ja Taru Sormusten Herrasta. 

Mutta joo, kukkaruukusta takas topiciin, niin mä olen lukenut tästä sarjasta 2 ekaa osaa, jostain kumman syystä 3 osa on niin suosittu, että se on kaikissa keskikirjastoissa lainattuna, tai oli kun viimeks tarkistin. 

Ekat kaks osaa on aivan mahtavia, ja ihan juonipaljastuksena, musta tuntuu et Clary ja Jace ei ehkä sittenkään ole sisaruksia... Tai jossain kirjan osassa tullaan lukemaan kenties insestin tapasta? Hmm... Jollain muulla tullu jotain samankaltasta mieleen? 

Perillinen sarja - Christopher Paolinin 15-vuotiaana alottama, viime vuonna lopettama kirjasarja, joka sijoittuu Alagaesiaan, maahan jossa lohikäärmeet ja lohikäärmeratsastajat on sukupuuton partaalla ja maahan jota hallitsee hullu kuningas Galbatorix. Eragon löytää sinisen kiven vuoristosta ollessaan metsällä, ja myöhemmin paljastuu että se onkin lohikäärme, Saphira.

Eka kirja on niin loistava, että siihen jää koukkuun. Ja toivoo onnellista loppua Eragonin ja Aryan tarinalle. Mutta senhän näkee lukemalla, että miten käy.

Kirjasarjan oli eka tarkotus olla trilogia, mutta siitä tulikin sitten neliosainen sarja. Sarjan kirjoja ovat järjestyksessä Eragon(2003, suomennettu 2005), Perillinen(2005, suomennettu 2006), Brisingr(2008, suomennettu 2009) ja Perillinen eli Sielujen Holvi(2011, suomennettu 2012) 

Mä voisin jaaritella tästä kirjasta ties mitä, mutta mähän veisin teiltä lukemisen ilon paljastaessani kaikki kirjan parhaimmat kohat. 

Pitää varmaan muistaa varottaa että ekassa 3 kirjassa on sellaset reilut 600 sivua, ja viimesessä sitten se 960, että jos ei tykkää ihan tiiliskiviromaaneista, joita on useampi osa kaiken lisäksi, kannattaa jättää väliin ja siirtyä "kevyempään" luettavaan.

Sydämeni lunnaat - Meg cabotin kirjoittama erittäin ihana kirja. Keskiajan Englanti, pyhästä sodasta palaava jaarli... Romantiikkaa ja niin pois päin. Mielenkiintonen kirja, jossa on toki monta sivua sellaselle joka ei ihan yhtä nopeasti lue kuten minä. Mutta ei niitä sivuja ole kuin 300-400. En nyt tarkkaa sivunumeroa muista, kun on tullut luettua tää jo pitemmän aikaa sitten, tarkotuksena olis viimestään joululomalla lukee tämä uudestaan. 

Ai niin, sama kirjailiahan on kirjoittanut Prinsessapäiväkirjat, vink vink jos ei ihan tiiliskiviromaanit kiinnosta tai jos niille ei löydy aikaa. Tosin voi olla jo yläasteajan ohittaneille turhan nuorille osoitettua kirjallisuutta. Olihan ne hyviä sillon kun ne ala-asteella luki, mutta en tiedä meniskö enää.

Majatalo-sarja - Tästä onkin myös vähän pitempi aika kun tämän ekan osan olen lukenut. Heti kun paikannan missä tuolla Äänekosken kirjastossa ne Nora Robertsin kirjat ovat, niitä tulee lainattua jätesäkillisen verran. Nora Robertsin kirjat, kuten juuri Majatalo-sarja tai meritrilogia(ja sen lisäosa) on aivan loistavaa luettavaa, ja voinkin kertoa että romantiikasta kiinnostuneelle nää on vielä parempi vaihtoehto kuin Harlequin-kirjat. Niitäkin tullut luettua sellaset 1000 kappaletta, kiitos kälyni joka niitä on vuosien mittaan tuolta kirppareilta keräillyt. 

Mutta itse kirjasta. Ihana kirja, siis tämä ensimmäinen osa. 

Komea ja karismaattinen arkkitehti Beckett Montgomery kunnostaa vanhaa hotellia isoveljiensä ja äitinsä kanssa pienessä Boonsboron kaupungissa. Beckett on ollut ihastunut paikallisen kirjakaupan omistajaan Clareen jo lukioajoista, mutta odottaa vielä ensisuudelmaa tämän kanssa. Kolmen vilkkaan pojan yksinhuoltaja Clare on kyllä huomannut Beckettin – kukapa ei olisi?¬ – mutta elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan. Arjen keskellä ei romantiikalle tunnu löytyvän aikaa, mutta rakastumista ei pahinkaan remontti voi estää.

Samaan aikaan kun vanha hotelli saa uuden ulkoasun ja elämän, Claren ja Beckettin ystävyys syvenee. Keskellä kaoottista rakennustyömaatakin löytyy kahdenkeskisiä hetkiä ja vaivihkaa varastettuja suudelmia. Pikkuhiljaa ovi toisensa jälkeen aukenee ja elämä kutsuu sisään.

Pätkä on lainattu Gummeruksen silvulta, koska ei tuota voi paremmin sanoa, varsinaista juonta kuitenkaan paljastamatta. 

Nyt mä kuitenkin painun syömään asteen verran myöhäisempää iltapalaa ja sen jälkeen nukkumaan, mutta toivottavasti joku saa tästä innostusta ryhtyä lukemaan oikeitakin kirjoja niitten sarjakuvien ja 100-sivusten kirjojen sijaan. Suosittelen todellakin kaikkia näitä kirjoja ja kirjailijoita, sillä nää on niin loistavaa luettavaa, etenkin pimeinä syysiltoina on ihanaa käpertyä hyvän romanttisen romaanin kanssa peiton alle moneks tunniks ja huomata kellon olevan jo 4 yöllä kun kirjan malttaa laskee käsistään. 

Siis sen takia mä meinaan aina näyttää väsyneeltä, mä en osaa lopettaa kirjaa ennen kun se loppuu. Myönnän, lukuaddiktio... 

Mukavia lukuhetkiä!

Die Zeit läuft

Niin, aikahan juoksee. Joskus useita viikkoja sitten tullu kirjotettua edelline päivitys, hupsista!

Tällä hetkellä mä yritän vaa saaha ajatukset pois päästä ja rentoutua. Ja valmistautua huomiseen 8-16 päivään. Onneks muut päivät on tässä jaksossa siedettävämpiä! Joko meen 8 ja pääsen yheltä tai meen 10 ja pääsen kolmelta. Niin ja tosiaa, onhan mulla vapari maanantaisi 12-13... Nicht so schlimm! + Mullahan tosiaan alkaa saksan kurssit, ensimmäinen tunti onki just huomenna. 

Rutto miten ärsyttävää. Mun huoneeseen on taas pesiytyny yks ärsyttävä kärpänen joka ei osaa pysyä paikoillaan ja surisee jatkuvasti tuol katon rajassa. Mä olin siis liian optimistinen viiessäni sen kärpäslätkän alakertaan. Tiiossa siis kärpäsenpyydystys-operaatio vielä tälle illalle. 

Tuli käytyä tuossa torstaina mutsin kanssa Jyväskylässä. Samaa aikaan kun mutsi katteli jotain kankaita päiväpeittoo varten, mä kiertelin kaupungilla. En mä löytäny kyllä paljo mitää sopivaa, mutta jotai sentää.  

Villaneule H&M 17.95e

Pooloneule H&M 19.95e

Housut H&M 19.95  Luonnossa (ja päällä) näyttää kyllä paljo paremmilta ko tossa kuvassa. 

Ja reissun kallein ostos, Casion Class pad, Suomalainen kirjakauppa 169.90e Olis maksanu melkei 190e ellen ois liittyny jäseneks. Joten, kannatti kyllä. Nyt vaan pitäs opetella käyttämään tota, sillä ei mitään hajua mitä noilla kaikilla toiminnoilla voi tehä. 

Ens jakson kirjat ja pari kirjastoon palautettavaa kirjaa ja leffaa. Tossa ei kunnolla näy, mutta kirja on Cristopher Paolinin Perillinen eli Sielujen Holvi, viimenen osa Perillinen-sarjasta, jonka alotti kirja Eragon, josta on samanniminen leffakin. Kattokaa leffa eka, sitten vasta lukekaa kirjat, niin leffa ei tuota pettymystä! Ainiin, tuli luettua toi viime viikon lauantaina, eikä tossa oo ku 964 sivua tekstiä plus Haltia- ja kääpiökielten käännökset ja kirjailijan kiitokset. Tuli siis luettuu toi yhessä päivässä, sen verran hyvä kirja. Päätty mun mielestä kuitenki liian surullisesti. Ja leffathan on tietty Taru Sormusten Herrasta. Niinkun mä en olis niitä jo nähny sen 10 kertaa.. :D

Ja mun lempipaikka koko huoneessa, ainoo kohta mikä pysyy aina siistinä... 

Mä tulen tässä lähiaikoina kertoilemaan teille noista kirjoista mitä mä olen tässä parin kuukauden aikana lukenu, ehkä joku saa inspiraatiota ryhtyä lukemaan joitain niistä. Varotuksena että mä saatan lukee 5 eri kirjaa viikossa, jos mulla vaan aikaa riittää. Mä kun en laske hyvää kirjaa käsistäni ennen kun se on luettu. Tällä hetkellä työn alla The Fellowship Of The Ring. Kyllä, englanninkielinen versio Sormuksen Ritareista. Voi olla että jää kesken ja vaihan suomenkieliseen versioon, sillä on toi sen verran vaikeeta tekstiä kuitenkin lukee englanniks. Mutta kyllä siinä ihan kärryilä on pysyny mitä tapahtuu. 

Huomenna ois tarkotus, siis jos kerkeen, käyä kirjastossa pyytämässä että ne lähettäs Salamavarkaan ja Hirviöiden meren tonne Äänekosken kirjastoon. Suunnitelmissa siis lukee seuraavaks Percy Jackson -kirjat. Tai no oikeestaa ne molemmat sarjat mitkä siihen kuuluu. 

Mutta joo, Ciao, mä jatkelen tässä mun sunnuntai-iltaani ton kirjan tai hyvän leffan parissa. 

Ohi on

Jep, lomahan se tässä sitten loppui. Huomenaamulla paluu koulunpenkille. 

Toisaalta ei harmita yhtään. En mä ole lomalla paljon muuta tehny ko istunu omassa huoneessani ja kattonu leffoja ja parin eri sarjan pari tuottista. Kuten Arrow:sta kaikki ilmestyneet 25 jaksoo ja Twilightit. 

Niin ja löysinhän mä (ehkä) uuden harrastuksenkin, sellasen jopa voi harrastaa jopa korvessa. Jousiammunta. Tuli löydettyy mulle sopiva jousikin, tai paremminkin jousipaketti, 24 tuuman vetopituus ja 36 paunaa ja 4 hiilikuitunuolta ja muut pelit ja pensselit maalitauluista ja rannesuojista lähtien. Eikä oo ees kovin kallis. Kunhan sais vielä aikaseks tilattua se. 

Viikon jymyuutine tais olla se kun mä huomasin meiän katin imettäneen. Joten jossain meiän tiluksia tai naapurien tiluksilla hyppii pari kappaletta kissanpentuja. Nyt kun vielä sais ne kotia. 

Äh, mun oli tarkotus tehä tällanen perusshittiä-postaus, mutta en mä osaa mitää oikee tähä höpistä. 

Mutta taksvärkkirahat on porukoilta huomista varten ruinattuna, ja sen kirjan lukeminen vähän jäi... Ehkä mun pitää käyä lainaamassa jokin hieman mielenkiintosempi kirja sitä varten. Tollaset kirjat ei oo ihan mun alaa, mä paljon mieluummin lukisin fantasia- tai seikkailukirjoja. 

Kirjojen kun kuuluu olla hetkellinen pelastus omasta tylsästä elämästä ja kurkistus johonkin maailmaan, jota ei ehkä todellisuudessa ole, mutta sen avulla voi hetkeks paeta. Jättää aivonsa narikkaan ja nauttia siitä kirjasta ja siitä ihanasta tunteesta kun huomaa lukeneensa kirjaa 12 tuntia putkeen.

Tähän tosin tarvitaan jo 2 saman sarjan kirjaa, sillä mulla ei yhenkään yksittäisen kirjan lukemisessa mee noin kauan. Siis jos se on mielenkiintonen. 

Jep, nyt menee asiasta kukkaruukkuun. Mutta pitäkääpä hauskaa te joilla vasta loma alko, ja nauttikaa opiskelusta te joilla se taas jatkuu. 

Lomailua ja lomitusta

Jooh, vihdoinkin se kauan kauattu syysloma, vaikka eihän se hirveetä koulussakaan oo ollu, mutta ihanaa se on nukkua nii pitkää ko huvittaa ja lukee rauhas kirjoja ja lehtiä ja leipoo. 

Huomenna sit alkaaki 3 päivän lomitukset et jos siitä vähä massii sais. Ja perjantaina ois ainaki tarkotus lähtee Taylorin kanssa tuonne Jyväskylään hyppimään ja shoppailee... Saa nähdä saahaanko kyyti, hehe. 

Onneks on toi lomitus tässä ni ei pääse kovin tylsää ainakaa alkuviikosta tulemaa, ja tossa torstainahan vois toki mennä veljentyttöjä paimentamaan. (Enkä toki meinannu kirjottaa siskontyttöjä... Millonkohan mulle sellasiaki o ilmestyny?)

Ja jossain välissä vois kokeilla viel lukee ton Kate Mortonin "Paluu Rivertoniin", että sais siitä sen kirjallisuuskansion tehtyä. Ei viittis sitä iha koeviikollekkaa jättää. Johon muute enää 3 viikkoo. Rutto, pitää koht painella ostaa ens jakson kirjoja...

  

                                             

Ei nyt tullu kovin paljoo noita muokkailtuu, kun ei vihti tapella tän koneen kanssa ihan koko aikaa. Mutta noi on siis kännykäl otettuja kuvia. En mä koskaan sitä kameraa muista mukanani raahata, ja kuka hullu ees ottaa kameransa kouluun mukaan?

Tossa alempana kuitenkin näkyy osa lukion pääsisäänkäyntiä ja ylimmästä siivestä palanen. Taisin ottaa kivikoulun toisesta kerroksesta tän. 

Ja susi ei oo tossa kokonaan valmis, ei oo tullu siitä valmiista otettuu kuvaa. Tossa toi näyttää ehkä enemmän läskiltä koiralta ko miltää sudelta mutta mitäs pienistä, ei se valmis näytä ihan yhtä hirveeltä, haha. 

Meinaa vaan välillä mennä porukoihi iha kunnolla hermot. Ne vaan ei osaa olla tyytyväisiä yhtään mistään. Mutta mä taidan nyt mennä jatkamaan noitten Twilightien kattelua, ei sillä ettenkö ois niitä jo noin miljoona kertaa kattonu läpi... 

Hauskaa lomaa kaikille niille joilla se vielä jatkuu ja opiskeluintoo niille joilla se loppuu nyt tai alkaa vast viikon päästä!

Freaky week

Joo, tästä nyt tulee tämmöne pikapostaus, oon koulun atk-luokassa ja linkka lähtee tasan 19 minuutin päästä, joten tässä ei oikein kerkee kovin pitkää tekstiä ees sepustamaan.

Mutta kuitenkin, eilen oli aika huippua, kuvikses sain vihdoinkin sellasen fantasiapiirrustuksen hahmolleni ääriviivat ja varjostuksia alotettua, ja siitä on tulossa vieläpä oikeesti hieno! Jopa mun erittäin itsekriittisellä asteikolla. Ja kaiken lisäks oli muutenki mukava päivä. Kirjastokin aukes, vihdoinkin! Eihän se kerenny olla ko 3 viikkoo kiinni. Minä voin lukutoukkana myöntää että tiukkaa sen kestäminen teki. Siinä sitte eile illal luettiinki "luukaupunki" yhellä istumalla. Hyvä kirja oli, suosittelen muuten fantasian ystäville.

Mutta tänään pitikin sitten kärsiä univajeesta ja muutenki vähä menny pää sekasin tää päivä. Kuten monet muutki päivät univajeen takia juurikin. 

Ja sen voin kertoo et opiskelusta se ei johdu, vaikka luultavasti pitäis. Sain matikankokeesta 7- ja ruotsista, enkusta ja bilsasta 8 sekä musasta 9. Tässä pitää ruveta tekee jotain. Ainakin näin entisenä melkein kympin oppilaana rupee jo huolestuttamaa että onkohan päähän tullu oikosulku. 

Vai pitäskö sittenkin vaan ryhtyä opiskelemaan ahkerammin?

No, ainakin tänäiltana on treffit hissan ja fyssan kirjojen kanssa, älkää huoliko. Kyllä tästä ensimmäisen jakson jälkeisestä shokista selvitään.

Hyvää lokakuuta kaikille, ja viimestään syyslomalla (kyllä, se alkaa ensviikon torstaina!!) mä saan tänne vihdoinkin riipustettua jonkun vähän fiksumman postauksen, kunhan voitan laiskuuteni enkä haali miljoonaa kirjaa tonne sängyn vieree pölyyntymää...

Mutta hyvää lokakuuta kaikille :) Mä lähen nyt sinne linkkapysäkille :)

Ich will träumer sein

Unelmat. Haaveet. Pilvilinnat. 

Epäselväks ei varmaankaan oo jääny, mikä se mun suurin unelma mahtaa olla. Ja välillä tuntuu, ettei se kenties ole se helpoiten saavutettavissa oleva. Siitä huolimatta, mä oon lopultakin tullu siihen lopputulokseen, että kävi miten kävi, niin mä yritän. 

Mä opiskelen, niin ahkerasti kuin mahollista.

Mä yritän tienata mukavan pesämunan kolmen vuoden sisällä. Se tosin tarkottaa sitä, että mä joudun maksamaan veroja. 

Ja mä yritän elää sen tiedon kanssa, että vielä on reilu 2 ja ½ vuotta jäljellä. 

Luovuttaminen. Se ei kuulu enää mun sanavarastoon, ei tän asian kohdalla. Mä en luovuta, vaikka joku mahtais sanoo että se on mahotonta.

Mä läpäsen sen TestDaFin, vaikka sitten joutusin käyttämään kaikki lomani kielen opiskeluun ja työskentelyyn. Se ei haittaa mua, niin kauan kun mä tiedän, että mä teen sen unelmieni eteen.

Jossain vaiheessa mä olin valmis päästämään irti siitä mahollisuudesta, että mä menisin lukion jälkeen Berliiniin. Sen jälkeen tuli kausi, jolloin mun alitajuntani päätti muistuttaa asiasta. Ja mitenkäs muuten kuin unin. 

Mitä ihanammin unin, toisissa mä olin saksalaisen mieheni kainalossa, toisissa hakemassa päättötodistusta, ja lopuissa touhuamassa jotain muuta hämärää, mutta aina mä herätessäni tiesin, että se oli liittynyt jotenkin Saksaan. 

Ja aina mä herätessäni hymyilin kuin pahempikin mielenvikanen.
Ja sen jälkeen mä päätin et paskat, mää mihinkää Turkuu oo menossa, kun mulla on mahdollisuutena Berliini, Munchen, Hampuri, Lyypek, Halle, Dusseldorf ja monet muut Saksan kaupungit, mistä nyt jonkin sortin oikeustieteellinen sattuu löytymään.

Joten mä en ole valmis luovuttamaan. Ainoastaan valmis taistelemaan.

Edes porukat ei voi tulla tän unelman tielle. Jos ne ei hyväksy sitä, mitä mä haluan, niin ei niitten ole pakko.

Mä olen sillon jo 18, eikä niillä ole enää oikeutta päättää mun asioista.

Mä saan itse kirjottaa muuttoilmoitukseni, vuokra-, puhelin-, sähkö-, vesi-, ja pankkisopimukseni, ja tietysti hakea KELA:lta tukea opiskeluihini. 

Mun ei tartte olla sillon enää riippuvainen perheestäni. 

Ja mä pääsen vihdoinkin olemaan vapaa, kokemaan sen, minkä monet kokee jo vuosia ennen mua, täydellisen itsenäisyyden. Mutta ainakin mä tiedän sen, että mäkin sen voin saada. Ja että mulla on joka aamu  ja päivä syy, minkä takia mä nousen ylös, minkä takia mä taistelen ja minkä takia mä kestän kaiken. 

Mä teen sen, koska mä tiedän palkinnon olevan kaiken mahdollisen vaivan arvoinen. 

And then I found myself running

Mä muistin mun edellisen blogin osoitteen, blogin jonka käyttäjätunnuksen ja salasanan mä oon unohtanu jo. Mä olin jopa unohtanut, mitä kaikkea mä sinne olin kirjottanut. Eihän siellä ollut kuin 6 tekstiä, mutta niissä on osa menneisyyttä, osa niistä tunteista joiden kanssa mun on täytynyt taistella, joitten kanssa mä yhä taistelen, mutta onneksi, yhä vähemmän ja vähemmän.

Mä en enää saa paniikki- ja itkukohtauksia, mä en ahdistu kun mut laitetaan samaan huoneeseen niitten kanssa, jotka oli ala-asteella. 

Mutta laitanpas tähän "lyhyen" lainauksen, eli ensimmäisen ikinä julkasemani blogikirjotuksen, 6.7.2012 kirjoitetun, 7.7.2012 julkaistun, jota kirjoitin keskellä yötä, kyyneleet silmissä, lähellä saada luultavasti pahimman paniikkikohtauksen mun elämässäni. Siitä johtuen teksti on kyllä sekavaa, eikä järin fiksuakaan koko ajan, joten joitain kohtia on jätetty nyt välistä ja sanamuotoja muokattu ja sen sellaista. Ne asiat, jotka paljastu, että ne ei koskaan ollut todellisia, on poistettu. Ne ihmiset ei tukeneetkaan mua, joten ehkä ne ei ansaitse nyt minkäänlasta mainintaa.

"Pieniä sanoja, pieniä tekoja, suuria tunteita. Kuinka monen täytyy kohdata koulukiusaamista, itsetuhoisuutta, pahimmissa tapauksissa itsemurha, ennen kuin se loppuu?

Valitsin blogini aiheen aivan tietystä syystä; Minulla on 5 helvetillisen vuoden kokemus koulukiusaamisesta, ja yli kahden vuoden itkemisen, surussa ja itsesäälissä vellomisen jälkeen yhdeksännelle menevä, poikkeuksellisesti vain 14-vuotias tyttö kertoo oman tarinansa ja kuinka yrittää selviytyä sen jälkeisistä arvista, painajaisista ja jokapäiväisestä kamppailusta.

Kuinka monta vuotta mä hoinkaan sitä lausetta kuin mantraa? "Hymyile niin kukaan ei tiedä kuinka paljon suhun oikeesti sattuu." Kuinka monta vuotta mä oon joutunu kokemaan sitä tuskaa? Millon mä ees yritin päästä irti siitä helvetistä?

Viimeisenä ala-asteella viettämänäni päivänä mä vannoin itselleni, että vielä joku päivä ne tulee näkemää mut sellasessa virassa, sellasessa ammatissa, sellasessa elämässä, että ne ei voi olla kuin kateellisia ja katua mitä ne meni tekemää.

Kiusaajina toimi lähes koko luokka. Ja elleivät he siihen ryhtyneet, he olivat vain hiljaisia hyväksyjiä, jotka eivät tehneet mitään lopettaakseen sitä. 16 hengen luokassa, pienessä maalaiskylän koulussa olisi ollut liian helppoa tulla itsekkin kiusatuksi. Jollain tasolla oikeasti ymmärsin heitä. Ja kuitenkin säälin ja vihasin heitä yhtä aikaa. Kaikki se kiusaaminen sai mut katkeroitumaan, vihaamaan elämää, vihaamaan koko Suomen kansaa.

Vielä kahden vuoden jälkeenkin haluan usein kuolla tai edes muuttaa toiseen maahan, jossa kukaan ei ole muistuttamassa siitä kaikesta, mitä juuri minun oli täytynyt kohdata, ollessani vain pieni, viaton lapsi, jota kiusattiin uskontonsa, oman perheen varallisuuden ja kateuden takia. -Ja usein myöskin aivan syyttä-

Ainahan mä voin sanoo et onneks se on ohi, mutta en mä ole siltikään onnellinen. Koulusta olen tainnut saada kahden vuoden aikana enemmän vihamiehiä kuin kavereita, ja osa kavereistakin taitaa jauhaa silkkaa paskaa.

Monesti mä mietin et jos Jumala on oikeesti olemassa, miks se antaa tällasten tapahtuu? Miksei se voi huomata että jollain on paha olo, ja auttaa sitä?

Mä luovuin uskostani kaikkien niien kipeien asioiden keskellä, koska musta alko tuntuu, että lestadiolaisuus ahdisti mua vaa viel enemmän. Kaikki ne rajoitukset. Musiikki todellakin pelasti mun elämän, enkä mä tarkota mitää uskonnollista paskaa, kuten siioninlauluja. Mä tarkotan ihan oikeeta musaa.

Vitosen keväällä kiusaaminen oli pahentunut, mä olin löytänyt tyttöjen yhteisön goSupermodel, jossa kukaan ei kerrankaan kiusannut, tuominnut tai saanut muutenkaan oloani masentuneeksi, päin vastoin! Sen ison nuorten, kasvavien tyttöjen yhteisön kautta löysin erään maailman parhaan bändin, jota ilman en välttämättä istuisi tässä tietokoneen ääressä kirjoittamassa tätäkään blogitekstiä. Bändin nimi oli Tokio Hotel.

Nyt sä tai kuka tahansa voit sanoo et mä oon vaa itkevä kakara joka ei oo koskaan kokenu oikeeta kipua. Mutta mä vakuutan sulle, et fyysinen kipu on pientä. Se paranee muutamassa kuukaudessa kokonaan. Tai ei aina kokonaan, mutta ne on pieniä, ne saa Buranalla pois mielestä vaivaamasta. Mut saispa sen psyykkisenkin kivun pois jollain tapaa. Mutta se hälvenee vain pieninä palasina kerrallaan. Mä itken nytkin, sillä musta tuntuu niin pahalta.

Ehkä mulla ois parempi olo jo ens vuoden keväällä, ja mä voisin kirjottaa samasta aiheesta -ja sillä kertaa itkemättä- ja näyttää ystävilleni tän blogikirjotuksen. Ehkä mä en kirjota tätä enää sillon, mutta mä toivon että tätä kautta mun haavat umpeutus, tai ees syntys ruvet niihin syviin haavoihin, joita mä oon erittäin lyhyen elämäni aikana saanu.

Mä oon kokenu liian paljon pahaa, että kovinkaan moni ei voi ees kuvitella kestävänsä samaa. Mä oon nyt vahvempi ihminen, mä voin sanoo sen, mutta silti, aina kun puhutaan koulukiusaamisesta, mä oon herkillä itkee. Kun koulussa puhutaan aiheesta, mä itken seuraavan välkän vessassa, ja peitän sen jälet meikeillä, ettei kukaan vaan huomaa.

Se heikkous asuu mussa yhä, ja mä haluun siitä eroon. Mä tiiän et tää blogi ei ikinä tuu näyttää hienolta, sillä mä en jaksa kyynelten lomassa etsiä kauniita tai puhuttelevia kuvia, kun mä kirjotan tätä. Hyvä kun pystyn edes ajattelemaan mitä mun pitää tänne kirjottaa.

Mutta ehkä, ehkä mä joku päivä totean, että tää asia ei satuta mua niin paljon, että mä oon oikeesti päässy sen yli. Mun perhe luulee et mä oon päässy jo nyt sen yli. Mutta mä en oo. Joskus tuntuu että se kipu on vaa pahempi ku ennen. Sillon ei kiinnosta syödä, sillon ei kiinnosta tehä mitää. Joskus mä taas otan ja meen mehtään juoksee, juoksen peloistani huolimatta niin syvälle ettei kukaan kuule, ja huudan, huudan, itken raivoon ja potkin ja kiroon, ja olo tuntuu sen jälkeen vähän paremmalle. Ainakin mä pystyn pitämään taas sen tyynen ulkokuoren pystyssä.

Joskus mulle taas tulee syyllinen olo, että ehkä se vika onkin sittenkin mussa. Jos mä ansaitsinkin sen. Jos mä ite olinkin sen aiheuttanut.

Mä peitän kaiken tän epävarmuuden joskus koppavan, joskus iloisen, joskus ehkä jopa tappelevan luonteen alle. Mutta siellä jossain mä oon se sama tyttö, joka lähti 6-vuotiaana ekskariin ekaa päiväänsä. Tai ehkä mä oon aikuistunu kuitenkin. Ja kai mä oon vahvempi, ja mulla on ympärilläni nii paksut muurit, että kukaan ei tunne mua todellisuudessa.

Ehkä mun paraneminen alkaa tästä. Ehkä mä totean joku päivä et mä oon onnellinen."

Joku on aina ihmetelly, minkä takia mä otan koulun niin tosissani, minkä takia mä tiedän päämääräni ja tiedän mitä mä haluan tehdä. Mutta tässä lauseessa, jonka mä olen kirjottanut jopa ylös reilu vuosi sitten, mä kerron sen niin selkeesti, kun sen vaan voi: 

"Viimeisenä ala-asteella viettämänäni päivänä mä vannoin itselleni, että vielä joku päivä ne tulee näkemää mut sellasessa virassa, sellasessa ammatissa, sellasessa elämässä, että ne ei voi olla kuin kateellisia ja katua mitä ne meni tekemää."

Toinen kohta, joka sai mut miettimään asioita, kun mä kävin läpi tätä vanhaa kirjotustani, oli toteamus, jota mun ehkä ei olis sittenkään pitänyt kirjottaa:

"Mutta siellä jossain mä oon se sama tyttö, joka lähti 6-vuotiaana ekskariin ekaa päiväänsä."

Mä en ole se sama tyttö, en edes siellä syvimmällä sisimmässäni, sillä mä olen kasvanut siitä, mitä mä olin. Mä olin sinisilmäinen tyttö, joka luotti siihen, että maailma on hyvä paikka elää, siellä ei ole sotia ja kaikki on kavereita keskenään ja että me kaikki ollaan samanlaisia ja samanarvoisia.

No, kävikin ilmi, että näin ei ollut. Tällä hetkellä soditaan Syyriassa, kaikki ei todellakaan tule toimeen toistensa kanssa, saati sitten ole kavereita, maailma ei olekaan niin hyvä paikka elää kuin niissä pikkutytön kuvitelmissa, ja mä en sopinut niihin normeihin, mihin kaikki oletti mun sopivan. Mä olen liian erilainen, että mä voisin sanoo sopeutuvani täydellisesti siihen, mitä kaikki meiltä ns. normaaleilta opiskelevilta nuorilta odottaa. 

Välillä tulee niin ulkopuolinen olo, kun kuuntelee muitten ihmisten juttuja. Tuntuu vaan siltä, että vaikka mä olen fyysisesti niitä n. vuoden nuorempi, niin ne on niitä, joilta on jääny osa elämästä näkemättä. Tuntuu vaan siltä, että pitää piilottaa asioita itsestään, ettei tuu karkottaneeks ihmisiä sillä, mitä on tullu koettua. Että ne ei vaan ymmärrä, mistä kaikesta mun on täytyny selvitä, täysin yksin, ilman kenenkään tukea.

Tällä hetkellä mä otan vauvanaskelia kohti luottamusta ja sitä, että mä oppisin puhumaan asioistani muitten ihmisten kanssa ja että mä oppisin, ettei mua oikeasti olla jättämässä ulkopuolelle, vaikka musta niin usein tuntuukin. Mä en tiedä kuinka kauan niiden asioiden oppimiseen menee, mutta mä toivon löytäväni siinä matkan varrella niitä ihmisiä, jotka haluaa auttaa mua siinä ja ehkä jopa jakaa omia kokemuksiaan auttamaan mua, mutta että mä voisin myöskin auttaa niitä. Siitähän ystävyydessä loppujen lopuks on kyse, tai näin mä sen ymmärrän.

Mutta se, mitä mä olen oppinu tässä reilun vuoden aikana, on se, että mun pitää olla rehellinen niin muille kuin itsellenikin.

Ja lopettaa se asioiden välttely ja loputon pakomatka, sillä kaikki asiat ei selviä pakenemalla.

Happy birthday

Joo, siis ei oo mun synttärit tänään, 1.9, vaan Billin ja Tomin... Yllättävää että siitäkin pitää tehdä oma postaus, kukapa ois musta arvannut. 

Sitä on juhlittu käymällä Palokassa vähän ns "ostoksilla" toisin sanoen apteekissa ja sisäpelikenkii ettimäs, kattomalla 5 leffaa putkeen, syömällä meksikon pataa ja muffinsseja ja täytekakkua jonka merkitystä mutsi ei (onneks) älynny. 

Koulussa on nyt vähän kaikenlaista, tai no, sitä tavallista, mutta pitäis ruveta koeviikkoo varte kohtapuolii lukemaa, ja samalla yrittää pitää yhteyttä kavereihin, niin kuin tässä ei ois jo tarpeeks, kun on tullut hengailtua erään kanadalaisen vaihtarin, Taylorin, kanssa. Joten tässä tulee välillä vahingossa puhuttua englantia suomen siasta, täysin huomaamattakin. Tosin niin meinaa mennä sanat sekasin muillakin kavereilla kun pitää kahta eri kieltä puhua. Muuallakin kun luokkahuoneitten sisällä. 

Pientä flunssan poikasta on tullu hankittua, nenä tukossa, päänsärkyä, luultavasti myös lämpöö, en jaksa mitata koska se vaan masentaa lisää, kun tietää että mun on silti pakko yrittää taas viikko kestää. 

Etenki huominen, sillä meil on koulukuvaukset. Jep, kyllä, kuulitte oikein, koulukuvaukset. En tiiä paljon mitään hirveempää. Tai no, kyl liikkatunnit on karmeempia...

Jep, mä rupean tästä pikkuhiljaa nukkumaan, että jaksaa aamulla sinne kouluun ryömiä. Kauniita unia kaikille! 

Like a normal day

Jos kohta ei tapahdu jotain oikeesti mielenkiintosta koulun ulkopuolella, niin mä oikeestikkin luokittelen itteni joko mökkihöperöks tai ihan muuten vaa hulluks. 

Mä nimittäin aamulla herään joko 5.30 tai 6.30 ja sit aamupala, ja muut normit jutut kuten meikkaus, hiustenlaitto, pukeutuminen, fb-tsekkaus ja tienvarteen, sit 6-8 tuntia koulua, taas linkal takas, läksyt, ehkä tunti koneella, saunan lämmitys ja sit saunas käynti ja nukkuu.

Mitä mielenkiintosta tossa on, kun päivän kohokohta on koulu, johon kuitenkin kyllästyy?

Ja kun porukoitakaa ei vois vähempää kiinnostaa mun menemset, olemiset, ajatukset ja unelmat, niin mitä ihmettä mä touhuan täällä korvessa?

Siis muuta kun istun koneella... 

Tosin tänään, kun etsin erittäin pitkään sitä, kuka on säveltänyt ja sanoittanut 1000 Meere:n (Ja tiioks teillekkin, että Bill ja Tom Kaulitz ja David Jost mitä luultavimminkin, en löytäny ihan tarkkaa, mutta jos ne on Gehinkin, niin miks ei sit Meere mee samoilla, ei se musan opettaja sitä tiedä, kun en tiedä mäkään...) niin satuinpa törmäämään erään haastattelun suomennokseen, missä Bill ja Tom selittävät sitä, miten Schrein biisit saivat alkunsa. 

Kaikkein ihanimmin oli selitetty Vergessene Kinder, tuli jopa itkettyä, sillä niin osuva. Mieleen tuli vain muutama sana; "Danke schön, ich liebe euch"

 VERGESSENE KINDER
Bill: Fanit inspiroivat tämän laulun myös. Me saimme paljon kirjeitä ihmisiltä, joilla oli vaikeita kohtaloita. He ovat todella aikaisin joutuneet olemaan yksin ja elämään vaikeata elämää. Ne jotka asuvat kotona, kukaan ei heistä ole kiinnostunut. Me kirjoitimme tämän laulun, että näistä lapsia huomioitaisiin. Tämä laulu on omistettu lapsille, joita kukaan ei ajattele.

Mulle yhtä henkilökohtasta ja suloista ja toisaalta niin surullista selitystä/omistuskirjoitusta/omistusta, miksi tuota nyt voikaan kutsua, en oo vielä tälle kappaleelle löytänyt, eikä varmaan löydykkään. Siinä on syynsä, miksi mä olen Alien. Vaikka on kulunut jo monta vuotta siitä, kun mä Redenin kuulin ensikerran, niin mä en silti unohda sitä tunnetta, mikä mulla oli.

Tai sitä tunnetta, kun mä kuuntelin ensimmäisen kerran Schrein tai jonkun muun näistä levyistä. 

Ja sitä tunnetta mikä syntyy, kun kuuntelee Vergessene kinderin, sitä ei voi ees sanoin kuvailla, sillä siinä on yhtä aikaa jotain niin herkkää ja koskettavaa ja kuitenkin vahvuutta, jota haluais tavotella. 

Ehkä mun pitäis lopettaa nää höpinät Tokio Hotelista, ennen kun mut pöpiksi luokitellaan, tai jotain sinne päin. 

It got fucked up...

Yeah, se siitä videon tekemisestä. Unohin joka ikinen kerta viime viikolla sen kameran kotia, whippii, hyvä muisti mulla...

Ja just nyt oon lahjakkaasti mahatauvissa, jo toisen kerran tälle vuotta. Niinku se yks viikko maaliskuussa ei ois ollu tarpeeks. Järkyttävä nälkä mutta kun ei tiedä että pysyykö se ruoka 5 sekunttiakaan sisällä, niin ei oikein innosta se ruokapuolikaan. 

Jostain kumman syystä haluisin jo kouluun; se tarkottais sitä että mä oon jo terve eikä mun tarttis jäähä jälkeen joka hemmetin aineessa mitä mulla tässä jaksossa on. Jos tää tahti jatkuu, niin mä olen hyvin pahassa pulassa 4 viikon päästä... 

Jep, minäpä menen tästä valittamasta kun ei oikeen oo voimia edes siihen... Parempaa postausta tulossa kunhan ensin tästä tauvista paranen.

Aikomuksia

Eli ideana olis huomenna koettaa kuvata videopostaus mun päivästä, saa ny nähä miten tää onnistuu, kun oon niin surkee videoitten teossa, ja youtubekaan ei taida musta niin kovasti tykätä. Ja luultavasti joku pitää mua pöpinä jos linkissä tai lukiolla videoin jotain, mutta siellähän se suurin osa päivästä mulla kuluu.

Lukion alku on joo sujunu ihan mukavasti, eikä ainakaan viel oo tympääntymistä ilmaantunu. Linkissä tuntee kaikki, kun siellä on vaan porukkaa ala-asteelta, ja sitten jotain yläasteenkin porukkaa, jotka sattuu tuonne amikselle menemään. Ainakin aamusin juttua riittää, kun ei oo vanhojen luokkalaisten kanssa tullu kesälomalla nähtyä :) Väsyttää vaan nää aamuherätykset, tänäänkin 5.30 herätys ja 7.10 linkki lähti tuosta tiehaarasta...

Joten olen hullu ja menen jo nyt nukkumaan, puoli seitsemältä, kyllä. Öitä kaikille, katsellaan jos sen videon saan viikonloppuna julkastua. Siis jos aikaa jää nukkumiselta ja Perillinen-sarjan kolmannelta osalta.

First day of high school

Kello soi puol kuus, silmät ristissä sängystä ylös ja aamupalalle. Väsymysaste hyvin korkea. Eka päivä lukiossa.

Mutsin kyyvil koululle, ihan liian aikasessa. Oon ekana ykkösvuoden opiskelijana paikalla. Tuutorien vetämä ohjelma alkaa ja tutustun uusiin ihmisiin, osaan samassa ohjausryhmässä oleviin ja osaan muilta luokilta oleviin.

Ruokailussa ruokala ihan täynnä porukkaa, järkyttävä meteli. Pitää huutaa jos haluu jotain sanoo vieressä istuvalle.

Koulun kiertämisen jälkeen kotia, virallisesti vasta yheltä, mutta päästiin jo puolelta. Ei siihen kolmee varttii mee sitä kouluu ympäri kiertää. Tupakkapaikat mukaanlukien, näköjään sallittua sekin, tietyillä alueilla.

Kiertelyn jälkeen hankkimaan ostotodistus linkkikorttia varten, linkkikortti ostamaan ja sen jälkeen sittariin. Reppu, kävelykengät, meikkivoide, puhdistusgeeli ja mehupurkki tarttuu mukaan, maksamaan ja venaamaan linkkiä.

Linkki tulee 14.10, Suolahdessa odottelua klo 14.50 asti ja sitten vielä 15.10 1.5km kävely kotiin.

Koulupäivä ohi. Jes.... Nukkumaan!

Todellisuudessa ei voi päiväunia ottaa, vaikka väsyttääkin, sillä unirytmi on väännettävä ees jotenkuten kohalleen. Huomenna 9 aamu, iltapäivällä klo 15-16.10 ootostunti että linkki tulee... Ihan kiva mutta kun lukkarissa ei kerrota missä opo pidetään...

Mutta se siitä, eka päivä koettu, nyt kun tuntee ihmisiä, niin ei se niin paha enää ole. En oo ainakaan ihan pihalla. Kyllä siihen tottuu, kait.

Terveelliset elämäntavat

Jep, mä ja terveelliset elämäntavat ei kyllä oikeestaan ees kuuluta samaan lauseeseen. 

Unirytmi etenkin nyt niin sekasin että luultavasti kun pitää torstaina kouluun mennä niin äiti tulee herättämää mut kasilta ja huutaa että meiän pitäis jo lähtee. Ja yöunien pituus varmana jopa 4 tuntia. 

Ja viikonloppusinkin meen joskus 1 ja 3 välillä nukkumaan, onneks sillon sentään saa nukkua rauhassa pitkään ilman herätyskellon inhottavaa piipitystä korvanjuuressa.

Siis sillon kun ei oo loma. Lomilla mä nukun sillon ku huvittaa ja valvon niin pitkää ku huvittaa.

Ruoka. hm..... Sitä menee ja paljon, varmaan vähintään tunnin välein tulee käytyä vähintään aukomassa jääkaappia, ja yleensä myös syötyä siinä samalla jotain. 

Mä syön vaikka ei ois nälkä, en syö vaikka ois nälkä. Vaihtelee aina mielialojen mukaan. Jotka taas vaihtelee minuutin välein.

Liikunta. Hirveetä kidutusta. Sillon tällön tulee pyöräiltyy kylälle ja takas yhteesä se 10km ja joka kerta jo mennessä tulee mielee et miks ihmeessä mä lähin.

Joskus mä oon tainnu tykätä juoksemisesta. Joo, cooper oli vielä tänäkeväänäkin jotain 2400, mutta en mä silti siitä enää nauti, vaikka joka vuos on tullu juostua urkkakisoissa.

Ja joka kerta päätän etten enää ikinä juokse metriäkään.

Ensinnäkin, polvethan siinä hajoo, etenkin kun oon huono muistaa venyttelyä. Tuo polvihan nyt on temppuillu jo reilun vuoden, ellei kauemminkin. 

Hygienia on varmaa ainoo mikä mua kiinnostaa. Jokailtanen suihku tai sauna, aamulla kasvojen pesu ja hampaitten harjaus kahesti päivässä.

Siivoominen taas ei oikein innosta. Siinä mä oon erittäin laiska, vaikka tänään tulikin pitkästä aikaa siivottua. Mutta sen arvaa millaset pölypallerot tuolta sängynalta löyty, ja millanen kaaos tääl melkei aina vallitsee.

Mutta silti kaikki tarvittava löytyy, alle minuutissa.

So soon

Vähänkö on menny loma nopeesti! Vaikka välillä tuntukin siltä että ei oo mitään tekemistä. 

Just nyt kuitenkin toivoo sitä loman loppumista, koska aina kun on kotona, niin joutuu töihin. Ei oikei enää 2 kuukauven jälkee innosta niin paljoo. 

Ens kesäks on PAKKO hankkia jotain töitä, mistä saa vielä rahaakin. Saiskohan tuolta kyläkaupasta parin viikon pätkän töitä, tai samantien kuukauven.

Mutta niin, koulutarvikkeita, tai lähinnä näitä kirjoja on tullu osteltua. Pitäis muistaa maanantaina soittaa Jameralle että lähettävät vielä varauskirjat postissa, niin ei tartte enää Jkl keskustaan mennä.

Ensviikolla onkin edessä koulumatkatukihakemuksen toimittaminen, linkkikortin osto ja tietty laukku ja kaikkee sellasta tarpeellista.

Blaah, ompa mulla tylsä elämä kun mä vaan höpisen tällasella kelillä jostain koulusta. Vaikka mä tuunkin kohta hulluks näitten ihmisten kanssa (tai sit mä oon jo) niin siitä huolimatta mulla oli ihana kesäloma, etenkin kesäkuun loppu, ja samoin viimenen viikko heinäkuuta♥ Parempaa tapaa viettää kesälomaa en tiiä ku hengailla ihmisten kanssa hyyyvin kaukana kotoo.

Have a great end of the summer holiday :)

Hankkis 5/5♥

Oonpas ollut laiska, riparista kuitenkin jo kohta neljä päivää, ja mä oon vasta nyt kirjottelemassa tätä. Mutta ah niin ihanat univelat. 

Ripari oli kyllä aivan paras. Parempaa porukkaa saa toki ettiä, mutta musta tuntuu että sitä ei löydy. Isoset oli ihania, tekemistä riitti, samoin syömistä, hyh hyh, ei tee muute enää yhtää mieli noita karkkeja mitä jäi sieltä yli. 

Viimeviikko oli kuitenkin varmaan paras viikko elämässäni, ja mulla on niitä ihmisiä karmiva ikävä♥ Joululeirille on jo puolet porukasta suunnilleen ilmottautunut, joten ainakin joulukuun alussa näkee osaa porukkaa. Siitä huolimatta meinaa itkettää kun ajattelee riparia, sillä se oli kyllä ihanaa.

Eihän siellä aina ollu kaikki muumit laaksossa, mutta ainakin oli maha kipee nauramisesta ja konffiksessa silmät kipeet itkemisestä. Jalat meinas täristä ihan hirveesti rippilaulua laulaessa ja muutenkin, kun ties sen olevan lopussa. Toki välillä teki mieli kotia, että sais nukkua rauhassa, ei vaan sitä 4-6 tuntia yössä, mitä tavallisesti tuli nukuttua. Kuka hullu pystyy muka nukahtamaan jo 11 aikaa?! Etenki kun puhelin värisee koko ajan whatsap-viestien merkiks. 

Mutta uusia ystäviä sain, se oli oikeestaan parasta. Tutustua uusiin ihmisiin ja saada niistä ehkä jopa elinikäisiä ystäviä, toivottavasti. Mutta senhän näkee sitten myöhemmin, keneen sitä sitten tulee oikeesti piettyä yhteyttä ja kehen ei. Ja ehkä sekin sitten vaikuttaa että mihin nää muut menee vuoden päästä opiskelemaan, että muuttaako ne esim. Jyväskylän lähelle. Tokihan sillon niitä tulee useemmin tavattua. 

Rippilahjoja tuli paljon, ja eilen kävin tuhlaamassa lahjakortin kultajouseen. Tuli ostettua Argento-ketju ja siihen risti, sen ristin saan vasta 8 päivä, mutta ketju on jo. Ihanaa, että on jokin pysyvä muisto ihanasta riparista aina mukana♥

Ihana ja onnistunut ripari oli, ja vois ottaa vaikka heti uusiks♥ Kiitos kaikille jotka teki siitä parhaimman, ikävä teitä♥

You think you know me?

Kuinka moni tietää sen tunteen kun täytyy olla joissain juhlissa, joista ei tunne oikeestaan ketään ja kaikki on sua vähintään 6 vuotta vanhempia?

Sen tunteen kun istuu hiljaa jossain sohvannurkassa syömässä jotain kakkua sen 4 tuntia, eikä kukaan ees huomioi sun olemassaoloa. 

Siitä tulee niin herkästi mieleen koulu. Tarkemmin ala-aste. Muistaa hyvin kuinka kukaan ei tullu puhumaan, kukaan ei vastannu kysymyksiin. Joutu olemaan täysin omissa oloissaan, esittää että kaikki on hyvin. 

Hyvä etten ruvennu itkemään siellä siskon kihlajaisissa. Ahisti niin paljon se tilanne.

Miks mä sitten edes menin sinne? 

No, tietenkin siks, että porukat pakotti, ja onhan se sentään mun sisko. Hah, niinkun mä sinne olisin mennyt jos oisin saanu valita. 3 vuoden päästä jos joku järjestää jotku häät, niin mua tuskin paljoo näkyy. En mä tunne niitä ihmisiä, ja vaikka mä oonkin asunut näiden ihmisten kanssa koko elämäni, niin mä tunnen itseni niien kanssa ulkopuoliseks. Ne luulee tuntevansa mut niin hyvin, ja todellisuudessa ne ei tiedä musta yhtään mitään.

Ja sama on aina koulussa. Ihmiset uskoo monen vuoden kuluttua tuntevansa mut, ja kun mä sitten teen jotain odottamatonta, niin heti tullaan kyselemään että "miks sä noin teit, ei toi oo yhtään sun tapastas", "onks kaikki hyvin? Mä tunnen sut, et sä normaalisti tee tollain." 

Mutta ehkäpä ne sais joskus miettiä, että miten hyvin ne tosiasiassa mut tuntee. Varsinkin jos mä kerta tunnen itseni ulkopuoliseks niiden kanssa.

Nyttenkin illalla äit kysy multa, että lähenkö rannalle. Miten se voi edelleenkin luulla että mä haluan rannalle, missä ei ole sähköä, ei juoksevaa vettä, missä on ötököitä ja mehtää vaan ympärillä. Jotain ruton lintuja.

Kyllä sen pitäis jo tietää, että mä kammoan ötököitä, mä kammoan sitä tunnetta että ei oo ketään lähettyvillä joka voi kuulla sut jos sä huudat. 

Mä oon oppinu kammoksumaan tiettyä yksinäisyyttä, sitä tietoo ettei kukaan oo siellä kuulemassa, kun sä huudat apua. 

Kaupunkilaistyttö, sitä mä olen, vaikka satunkin maalla asumaan. 

Ei musta saa sitä maalaistyttöö joka viihtyy täydessä yksinäisyydessä, paikassa missä ei oo ku 1 tai 2 ihmistä, tyttöö joka ei pelkää pimeetä tai metän eläimiä.

Mä pelkään pimeetä, mä pelkään susia, karhuja, supikoiria, käärmeitä, hämähäkkejä... Mä vaan olen täysin erilainen. 

Mä saatan sanoo, että haluun olla yksin, mutta se tarkottaa vaan sitä, että mä haluun olla rauhassa, mutta silti tietää, että heti sun ulko-oven toisella puolella, heti seinän toisella puolella, on ihmisiä. Ei niiden tartte olla tuttuja, mutta kunhan on ihmisiä, niin mä olen tyytyväinen.

Porukat sanoo, että en mäkään kaupungissa kestä sitä että ei saa olla hetkeekään rauhassa. Niille rauha tarkottaa sitä, että kukaan ei nää olohuoneeseen vaikka verhot on auki, että kukaan ei kuule jos sattuu jotain vähän raivoomaan. 

Mulle rauha on täysin eri asia. 

Se on sitä, että kukaan ei tuu puhumaan tai kyselemään, se on sitä, että voi sulkeutua omaan huoneeseensa tai asuntoonsa, mutta tietää, että kun sieltä menee ulos, tai kattoo vaan ikkunasta ulos, niin näkee ihmisiä. 

Do you still think that you really know me? 

Seriously? No, you don't. I'm only one big mystery. 

Es ist nur mein Leben

Nyt vois todeta kaikkeen että "ich weiß nicht", sopii tilanteeseen erittäin hyvin.

Ärsyttää ihan kaikki. Alkaen siitä että olen nainen, että joudun leipomaan täytekakun pohjia noin 100 kertaa ennen kun ne onnistuu, pikkuleivät ei osaa pitää muotoaan paistettaessa, porukat valittaa mun rippipaidasta.... Mitäs vielä? 

Niin, siihen päälle saa vielä kuunnella päänaukomista, valittamista ja töitätöitätöitä. Jossain vaiheessa mä varmaan poltan käämini ja pistän jotain säpäleiks. Luultavasti joko astioita tai uunin tai oven. Ensimmäisenä menee varmaan mun huoneen ovi, sitä kun ei oo suunniteltu siihen, että se paiskataan kiinni niin kovaa kun vaan pystyy noin 7-10 kertaa päivässä. 

En ihmettele jos joku päivä kuuluu vaa "päm, kräks, jutum" mun huoneen ovesta ja se makaa säpäleinä oviaukossa.

Alakerran huoneessa oli sentää vahvempi ovi.

Mä en tiedä miten mä selviän vielä 3 vuodesta kotona. Mutta pakko ne on kestää. Onneks mä olen jotai kolmasosan siitä koulussa, ja toisen kolmasosan luultavastikkin nukun, niin ei tartte niin paljoo siitä murehtia. Mutta huomiset systerin kihlajaiset, se matka voi olla kyllä niin tuskaa. Toivottavasti kuulokkeet peittää alleen sen valituksen.

Ich will nur in ruhe sein!

Conversation of life

Onpas tullut oltua viimeaikoina hiljaa, ei huolta, elossa yhä ollaan. Suurin syy hiljaisuuteen on ollut allekirjottaneen oma laiskuus ja juhannus sekä suvarit. Kuvia, khyllä, ei ole, yllättävää taas kun musta puhutaan. Tai saattaisihan minulla olla mutta en osaa kaukohakkeroida kavereiden kameroita. Tai no, nyt kun muistelen niin onhan mulla kuvia paikasta jossa ammuttiin talvisodan ensimmäiset laukaukset, pari otosta joistain tyhmistä pohjosen soista sekä kuvia erittäin väsyneestä minusta jossain vattenfallin tekojärven luona. Do not ask more, tai jos kysytte niin vastausta ette saa. Jossain 3-4 tuntia ennen kun me päästiin kotia sieltä Pudasjärveltä.

Suvareissa tuli tavattuu monia ihmisiä, ihmeellistä mutta totta, ja myös riparilaisia (he kun eivät ole ihmisiä :D) yöt valvottii ja päivät nukuttii tai jotain sinnepäin, ainakin yörytmi on sekaisin. Mutta kuinka moni voi sanoa kävelleensä Pudasjärven lentokentän kiitoradan päästä päähän kello kolmen aikaan yöllä? Pitihän se kokeilla. Jalat oli kyllä sen jälkeen kipeet. Ja sekoiltiin jossain metikössä, kun ei kavereiden kanssa ollut hajauakaan missä oltiin, mutta löydettiin sitten lopulta oikea polku ja sieltä päästiin takas kentälle.

Vaikeeta selittää sille, joka ei itse ollut paikalla. Ehkä on kuitenkin tärkeintä, että ne ihmiset tietää, joiden kanssa siellä sekoiltiinkin. 

Perjantaina laitettiin ihan muutama kilo mansikoita tuonne pakkaseen, ens lauantaina olis systerin kihlajaiset, ja sitä seuraavana alkaakin ripari. Sillon täällä on kyllä 100% varmasti kuvia ja hirveet sepustukset jokaisesta päivästä erikseen. Siis jos mä jaksan. 

Niin, ripariin liittyen, niitä rippivaatteita mulla ei ole vieläkään. Huomenna soitan Zalandolle ja kysyn, että onkos mitenkään mahdollista että nämä vaatteet saapuisivat jopa tämän viikon aikana. Ja jos ei ole mahdollista, sitten lähdetään huomenna kiertämään Jkl:n keskusta läpi. 

Mmm... Tekemistä riittää, kun pitäis vielä vaivautua kirkkoherranvirastossakin käymään. No, sen nyt näkee sitten että muistanko käydä siellä ja näin ollen pääsenkö sitten varsinaisesti edes ripille... 

It's new world for me

Äänekosken lukion hyväksyttyjen lista, kyllä, siellähän minä olen. Riemunkiljahduksia, ja sitten se loistava fiilis kun lukee niitä muiden sinne tulevien nimiä.

Savolainen... Ei helvetti! Te ette ole tosissanne! --> fiilis putoaa absoluuttisen nollapisteen alapuolelle. 

Miksi oi miksi, miksi minun pitää kestää sinua vielä 3 vuotta? Eikö jo ne 5 aiempaa vuotta osoittaneet, että meiän on parasta asua täysin eri pallonpuoliskoilla. Mieluiten eri planeetoilla, ehkä jopa eri ulottuvuuksissa.

Kuten kaikki jo varmaan arvaa, tällä on hyvinkin paljon tekemistä ala-asteen ja mun koulukiusaamiseni kanssa.

Mä vaan niin toivon, että tää henkilö ois niin häpeissään siitä, mitä teki, ettei tulis edes puhumaan mulle. Jos tulee, niin siinä vaiheessa mä en välttämättä vastaa siitä, mitä mä sanon. Tai ehkä huutaminen voi olla lähempänä totuutta.

Sitten tänäiltana tuli törmättyä tuolla aiheisiin masennuksesta ja itsetuhoisuudesta. Elävästi nous mieleen varsinkin viitos- ja kuutosluokan ajat, kasin jälkeisen kesän. Shit, se oli oikeesti sellasta aikaa ettei halunnu sängystä nousta, ei halunnu syödä mitään, ei halunnut kuulla ääntäkään. 

Tuskaa ja sen piilottelua. Vain se joka on käynyt saman läpi, voi ymmärtää täysin, mitä se kaikki oikeastaan tarkottaa, ja mitä se oikeastaan edes aiheuttaa. 

Ja muille sitä on vaikee selittää. 

Nyt juhannusaattona mä oon menossa tapaamaan Hankasalmelle mahtavia ihmisiä, jotka ei välttämättä tiedä kaikkee musta, ne ei ymmärrä kaikkee musta, eikä ne tuu koskaan tietämäänkään kaikkee, eikä välttämättä ymmärtämäänkään mun valintojani ja sellasia, mutta musta tuntuu, että ne sentään haluaa ymmärtää. Ja sekin on jo enemmän, kuin mitä mä ees voin pyytää. Koska niillä on niin eri ajatusmaailma, mutta mäkin yritän kunnioittaa niiden omia valintojaan ja yritän kunnioittaa niitä. Ne on itse sen tiensä valinneet, eikä mulla ole mitään siihen sanomista. Mä vaan toivon, että ne tekee saman mulle. 

Koska eikös sanontakin mene, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan?

Ainakin mun kohdalla se pitää paikkansa. Mä kohtelen ihmisiä samalla tavalla kuin ne kohtelee mua. 

Nothin faster than the speed of your leavin
A hundred miles an hour and there aint no slowin down 
But you cant outrun yourself

Daughtry- on the inside

Kesäelämää

Muutamisen päivän myöhässä tulee tämä postaus, mutta eihän tuo mitään. 

Päättäripäivänä oli aivan ihana keli ja kaikkee sellaista, mistä vois juoruta tässä vielä vuoden päästäkin. Onneks en sentään itkenyt siellä, sen verran paljastan. Vaikka lähellä oli!

Stipendin sain, 150e, jeij! Se siis tarkoittaa sitä että tuossa huomenna marssin niiden kahden shekin kanssa tuonne pankkiin ja nostan sieltä yhteensä 195 euroa ja käyn sitten viereisessä putiikissa ostamassa ne pidennykset, siis jos se nyt myy klipsipidennyksiä. Jos ei myy, sitten kipitetään tien toiselle puolelle. Ja sitten sieltä nettimyyntiin jos ei muuten onnistu.

Sitten sain myöskin "fùr sehr gut Deutsch studeiren" vai miten menikään, Saksan suurlähetystöltä sellaisen saksankielen synonyymikirjan. Joka oli muuten mahtava ja erittäin osuva sillä sille tulee todellakin vielä käyttöö!

Ja sitten voisin varmaan esitellä teille sitä pientä rivistöä minkä sitten lopullisena kouraani sain. Tällä täytyisi johonkin yrittää päästä, saa nähdä pääsenkö lainkaan haluamaani lukioon sisään...

Kasi on tullut kuviksesta ennen kun joku ehtii etes kysymään :D

Sitten olen tässä loman aikana ehtinyt jo tylsistyä, uida, pyöräillä ja käyvä kaverilla yökylässä missä olinkin ma-ke eli tänään tulin takas kotia tuossa varttii vaille kymmenen. Nyt tekee jostain kumman syystä nukkumaan. Eka lentokoneet hillu päivät ja yöt siinä lentoasemanvieressä ja sitte ne hävittäjätki innostu. Voi jippijaijjee, kyllä väsyttää. En kyllä ikinä muuta lentoaseman viereen asumaan.

Öitä kaikille väsyneille ja viimesimmät yöt valvoneille, te loput varmaan valvotte koko yön. 

Oh, ihanaa, ukkosta täällä. Pitäisköhä mennä sängynalle vai kattelee noita salamoita kun mä en osaa nukkua sillon kun ukkostaa?

Tears falling

Täytyy sanoa että oli kyllä aivan mahtava päivä tänään. Kukaan eikä mikään voi pilata mun fiilistä just nyt. 

Ennen ekan tunnin varsinaista alkua kaikki yläasteelaiset ja lukiolaiset keräänty koulun aulaan taloustietokilpailun palkintojenjakoon. 

Mä tulin ekaks, jeij! ja sitten toka sija oli jaettu S:n ja R:n kesken ja sitten vielä eräs rinnakkaisluokan tyttö oli kolmannella sijalla. 

Mentii sieltä mansikkakermakakkuu syömää opettajahuoneesee reksin, opon ja Nordea-pankin edustajan kanssa. Loppujen lopuks naurettiin että olipas kiusallista ja noloo, enimmäksee reksi ja opo ja se edustaja puhu, ainaki kolme kertaa enemmä ku myö yhteesä.

Palkinnoksi siis sain sellasen extrahienon diplomin, mustan lompakon (tätä Nordean mainoskamaa, mutta on itseasiassa aika hieno) ja 45e rahaa. Jos saisin vielä stipendin tuossa ylihuomenna, niin sitten voisi kysyä että mihin niitä kesätöitä tarttee kun jo opiskelustakin saa rahaa?

Sitte istuskeltiin loppuaika matikantunnista vaan ulkona koulun sisäpihalla ja juteltii kaikkee mahollista. 

Tokal tunnil oli valinnaista liikkaa, pelattiin pesistä kasiluokkalaisten kanssa, meiä joukkue voitti muute 11-10, tiukille meni mutta voitettii kuitenki. Pelattiin sit viel puolet välkästäki enne ku häivyttii takas koulun varsinaiselle välituntialueelle.

Neljännellä tunnilla kuunneltii jotain iha weirdo musiikkia, mitä 7a:n luokka oli kuunnellut levyraadissa, naureskeltiin sitten että jos ne sellasta musaa kuuntelee niin taitaa olla vaan ihan hyvä ettei enää seuraavana vuonna siellä ollakkaan. Ja katottiinhan me Pinguakin, jee, yh:n opettajalla taas välähti. Se on oikeastaan aika rento tyyppi, mutta se osaa olla välillä myöskin erittäin ärsyttäväkin, ainakin tunneilla.

Sieltä sitten mentiinkin jo potkiaisiin jonka alun muuten itkin ihanasti, meikit ainaki sain hyvin leviämään. Vaikka mä niistä ihmisistä aina valitankin kaikille, jopa tänne blogiinkin on pari kertaa tullut niistä avauduttua, silti ne on aivan ihania ihmisiä joita kaikkia (kahta poikkeusta lukuunottamatta) tulee ikävä, ja niitä tulee varmaan ainakin ensi kesän aikana tavattua jonkin verran. Ainakin toivottavasti. Monia muistoja on tullut saatua kuluneiden kolmen vuoden aikana, niin hyviä kuin huonojakin, eikä se elämä oo aina nii menny kute ois pitäny ja parhaimpana kielikuvana näihin vuosiin sopii myrsky vesilasissa kuten ihana rinnakkaisluokkalaiseni totesikin tuolla potkiaisissa pitämässään puheessaan. Mutta ainakin nämä ihmiset pysyvät mun Fb-kavereiden listalla, joten onhan se ihan mahdollista sitten ottaa minuun jopa yhteyttä ja tietää mitä mullekkin kuuluu ja missäs päin maailmaa sitä sitten asustellaan, sanotaanko nyt vaikka että kymmenen vuoden päästä. Siis jos niitä sattuu edes kiinnostamaan.

Luokkakokousta me ei olla koskaan ees mietitty, jos joku miettii ja sellasen järjestää, niin ainakaan se ei ole kovin luokan kesken järjestetty juttu. Mutta sitä voidaan katsella sitten vuonna nakki ja muussi. Koska tuskin sellasta on ees tulemassakaan.

Sitten tuli lähettyä rannalle ja luettua Demiä ja otettua aurinkoo, syötyä karkkia ja uitua. joskus 15 yli 3 olin sitten rannalla ja puol seittemältä taisin tulla pois. 

Ja nyt mä istun tässä tätä kirjottamassa.

Muuten, pakko todeta tämä huvittava tosiasia, minkä juuri huomasin. Oon paasannu ties mistä aiheesta tääl blogissa, 5 uskaltautuu kommentoimaan. Kirjotan vähän asiaa E-pillereistä, ja heti kolme ihmistä kirjottaa kommenttia. Saa sitä jättää niihin muihinkin aiheisiin hei te noin tuhat katselijaa jotka täällä ootte muutaman kuukauden sisällä käyneet. Mä näen kyllä tuolta että täällä kuitenkin joku käy, niin jättäkääs merkkiä olemassaolostanne. 

It's living my life

Onpas ollu sekalainen päivä tänää... 

Koulusta päästiin klo 13, jonka jälkeen siis tulin kotiin ja söin ja lähin rannalle, yllätys, täällä korvessa ole paljon muutakaan tekemistä. Mutta siinä välissä on tullu käytyy koneella ja tungettua korkokengät jalkaan. Vasta yksi rakko. Ei auta muu kuin opetella kävelemään näillä ennen lauantaita. Aika harppaus 4cm koroista 10cm mutta ei voi mitään, nää oli niin ihanat että oli pakko saada. 

Piti sitten saunan lämpiämistä ootellessa hieman kuvailla. Tuli oikeastaan aika hieno kuva, vaikka itse sanonkin, ja vaikka on otettu puhelimella.

Voitteko kuvitella, hyppiä nyt rantasaunalla tuollasilla ihanuuksilla? No, rakothan siinä sitten saa.

Otettu jo eilen, tänään kun ei iltapäivällä aurinko paistanut, snif. Olis ollu ihanaa ottaa aurinkoo, uida ja olla muuten vaan taas yks iltapäivä tuolla ilman ketään niitä ihmisiä jotka mua ärsyttää. Mutta ei voi mitään, kyllä tuossa kesällä tulee vielä siihen tilaisuuksia, kunhan se kesäloma ensin alkais...

Siitä puheenollen tosiaan, suunnitelmissa ois sitten myöskin pienimuotoinen visiitti tuolla Sverigessä, että sieltä päin minuun saattaa törmätä tuossa juhannuksen jälkeisenä maanantaina ainakin. Sen jälkeen, maanantai-iltana tai tiistaina se ois nokka kohti Pudasjärveä :) Eihän siinä, katsellaan ihmiset.