Mä muistin mun edellisen blogin osoitteen, blogin jonka käyttäjätunnuksen ja salasanan mä oon unohtanu jo. Mä olin jopa unohtanut, mitä kaikkea mä sinne olin kirjottanut. Eihän siellä ollut kuin 6 tekstiä, mutta niissä on osa menneisyyttä, osa niistä tunteista joiden kanssa mun on täytynyt taistella, joitten kanssa mä yhä taistelen, mutta onneksi, yhä vähemmän ja vähemmän.
Mä en enää saa paniikki- ja itkukohtauksia, mä en ahdistu kun mut laitetaan samaan huoneeseen niitten kanssa, jotka oli ala-asteella.
Mutta laitanpas tähän "lyhyen" lainauksen, eli ensimmäisen ikinä julkasemani blogikirjotuksen, 6.7.2012 kirjoitetun, 7.7.2012 julkaistun, jota kirjoitin keskellä yötä, kyyneleet silmissä, lähellä saada luultavasti pahimman paniikkikohtauksen mun elämässäni. Siitä johtuen teksti on kyllä sekavaa, eikä järin fiksuakaan koko ajan, joten joitain kohtia on jätetty nyt välistä ja sanamuotoja muokattu ja sen sellaista. Ne asiat, jotka paljastu, että ne ei koskaan ollut todellisia, on poistettu. Ne ihmiset ei tukeneetkaan mua, joten ehkä ne ei ansaitse nyt minkäänlasta mainintaa.
"Pieniä sanoja, pieniä tekoja, suuria tunteita. Kuinka monen täytyy kohdata koulukiusaamista, itsetuhoisuutta, pahimmissa tapauksissa itsemurha, ennen kuin se loppuu?
Valitsin blogini aiheen aivan tietystä syystä; Minulla on 5 helvetillisen vuoden kokemus koulukiusaamisesta, ja yli kahden vuoden itkemisen, surussa ja itsesäälissä vellomisen jälkeen yhdeksännelle menevä, poikkeuksellisesti vain 14-vuotias tyttö kertoo oman tarinansa ja kuinka yrittää selviytyä sen jälkeisistä arvista, painajaisista ja jokapäiväisestä kamppailusta.
Kuinka monta vuotta mä hoinkaan sitä lausetta kuin mantraa? "Hymyile niin kukaan ei tiedä kuinka paljon suhun oikeesti sattuu." Kuinka monta vuotta mä oon joutunu kokemaan sitä tuskaa? Millon mä ees yritin päästä irti siitä helvetistä?
Viimeisenä ala-asteella viettämänäni päivänä mä vannoin itselleni, että vielä joku päivä ne tulee näkemää mut sellasessa virassa, sellasessa ammatissa, sellasessa elämässä, että ne ei voi olla kuin kateellisia ja katua mitä ne meni tekemää.
Kiusaajina toimi lähes koko luokka. Ja elleivät he siihen ryhtyneet, he olivat vain hiljaisia hyväksyjiä, jotka eivät tehneet mitään lopettaakseen sitä. 16 hengen luokassa, pienessä maalaiskylän koulussa olisi ollut liian helppoa tulla itsekkin kiusatuksi. Jollain tasolla oikeasti ymmärsin heitä. Ja kuitenkin säälin ja vihasin heitä yhtä aikaa. Kaikki se kiusaaminen sai mut katkeroitumaan, vihaamaan elämää, vihaamaan koko Suomen kansaa.
Vielä kahden vuoden jälkeenkin haluan usein kuolla tai edes muuttaa toiseen maahan, jossa kukaan ei ole muistuttamassa siitä kaikesta, mitä juuri minun oli täytynyt kohdata, ollessani vain pieni, viaton lapsi, jota kiusattiin uskontonsa, oman perheen varallisuuden ja kateuden takia. -Ja usein myöskin aivan syyttä-
Ainahan mä voin sanoo et onneks se on ohi, mutta en mä ole siltikään onnellinen. Koulusta olen tainnut saada kahden vuoden aikana enemmän vihamiehiä kuin kavereita, ja osa kavereistakin taitaa jauhaa silkkaa paskaa.
Monesti mä mietin et jos Jumala on oikeesti olemassa, miks se antaa tällasten tapahtuu? Miksei se voi huomata että jollain on paha olo, ja auttaa sitä?
Mä luovuin uskostani kaikkien niien kipeien asioiden keskellä, koska musta alko tuntuu, että lestadiolaisuus ahdisti mua vaa viel enemmän. Kaikki ne rajoitukset. Musiikki todellakin pelasti mun elämän, enkä mä tarkota mitää uskonnollista paskaa, kuten siioninlauluja. Mä tarkotan ihan oikeeta musaa.
Vitosen keväällä kiusaaminen oli pahentunut, mä olin löytänyt tyttöjen yhteisön goSupermodel, jossa kukaan ei kerrankaan kiusannut, tuominnut tai saanut muutenkaan oloani masentuneeksi, päin vastoin! Sen ison nuorten, kasvavien tyttöjen yhteisön kautta löysin erään maailman parhaan bändin, jota ilman en välttämättä istuisi tässä tietokoneen ääressä kirjoittamassa tätäkään blogitekstiä. Bändin nimi oli Tokio Hotel.
Nyt sä tai kuka tahansa voit sanoo et mä oon vaa itkevä kakara joka ei oo koskaan kokenu oikeeta kipua. Mutta mä vakuutan sulle, et fyysinen kipu on pientä. Se paranee muutamassa kuukaudessa kokonaan. Tai ei aina kokonaan, mutta ne on pieniä, ne saa Buranalla pois mielestä vaivaamasta. Mut saispa sen psyykkisenkin kivun pois jollain tapaa. Mutta se hälvenee vain pieninä palasina kerrallaan. Mä itken nytkin, sillä musta tuntuu niin pahalta.
Ehkä mulla ois parempi olo jo ens vuoden keväällä, ja mä voisin kirjottaa samasta aiheesta -ja sillä kertaa itkemättä- ja näyttää ystävilleni tän blogikirjotuksen. Ehkä mä en kirjota tätä enää sillon, mutta mä toivon että tätä kautta mun haavat umpeutus, tai ees syntys ruvet niihin syviin haavoihin, joita mä oon erittäin lyhyen elämäni aikana saanu.
Mä oon kokenu liian paljon pahaa, että kovinkaan moni ei voi ees kuvitella kestävänsä samaa. Mä oon nyt vahvempi ihminen, mä voin sanoo sen, mutta silti, aina kun puhutaan koulukiusaamisesta, mä oon herkillä itkee. Kun koulussa puhutaan aiheesta, mä itken seuraavan välkän vessassa, ja peitän sen jälet meikeillä, ettei kukaan vaan huomaa.
Se heikkous asuu mussa yhä, ja mä haluun siitä eroon. Mä tiiän et tää blogi ei ikinä tuu näyttää hienolta, sillä mä en jaksa kyynelten lomassa etsiä kauniita tai puhuttelevia kuvia, kun mä kirjotan tätä. Hyvä kun pystyn edes ajattelemaan mitä mun pitää tänne kirjottaa.
Mutta ehkä, ehkä mä joku päivä totean, että tää asia ei satuta mua niin paljon, että mä oon oikeesti päässy sen yli. Mun perhe luulee et mä oon päässy jo nyt sen yli. Mutta mä en oo. Joskus tuntuu että se kipu on vaa pahempi ku ennen. Sillon ei kiinnosta syödä, sillon ei kiinnosta tehä mitää. Joskus mä taas otan ja meen mehtään juoksee, juoksen peloistani huolimatta niin syvälle ettei kukaan kuule, ja huudan, huudan, itken raivoon ja potkin ja kiroon, ja olo tuntuu sen jälkeen vähän paremmalle. Ainakin mä pystyn pitämään taas sen tyynen ulkokuoren pystyssä.
Joskus mulle taas tulee syyllinen olo, että ehkä se vika onkin sittenkin mussa. Jos mä ansaitsinkin sen. Jos mä ite olinkin sen aiheuttanut.
Mä peitän kaiken tän epävarmuuden joskus koppavan, joskus iloisen, joskus ehkä jopa tappelevan luonteen alle. Mutta siellä jossain mä oon se sama tyttö, joka lähti 6-vuotiaana ekskariin ekaa päiväänsä. Tai ehkä mä oon aikuistunu kuitenkin. Ja kai mä oon vahvempi, ja mulla on ympärilläni nii paksut muurit, että kukaan ei tunne mua todellisuudessa.
Ehkä mun paraneminen alkaa tästä. Ehkä mä totean joku päivä et mä oon onnellinen."
Joku on aina ihmetelly, minkä takia mä otan koulun niin tosissani, minkä takia mä tiedän päämääräni ja tiedän mitä mä haluan tehdä. Mutta tässä lauseessa, jonka mä olen kirjottanut jopa ylös reilu vuosi sitten, mä kerron sen niin selkeesti, kun sen vaan voi:
"Viimeisenä ala-asteella viettämänäni päivänä mä vannoin itselleni, että vielä joku päivä ne tulee näkemää mut sellasessa virassa, sellasessa ammatissa, sellasessa elämässä, että ne ei voi olla kuin kateellisia ja katua mitä ne meni tekemää."
Toinen kohta, joka sai mut miettimään asioita, kun mä kävin läpi tätä vanhaa kirjotustani, oli toteamus, jota mun ehkä ei olis sittenkään pitänyt kirjottaa:
"Mutta siellä jossain mä oon se sama tyttö, joka lähti 6-vuotiaana ekskariin ekaa päiväänsä."
Mä en ole se sama tyttö, en edes siellä syvimmällä sisimmässäni, sillä mä olen kasvanut siitä, mitä mä olin. Mä olin sinisilmäinen tyttö, joka luotti siihen, että maailma on hyvä paikka elää, siellä ei ole sotia ja kaikki on kavereita keskenään ja että me kaikki ollaan samanlaisia ja samanarvoisia.
No, kävikin ilmi, että näin ei ollut. Tällä hetkellä soditaan Syyriassa, kaikki ei todellakaan tule toimeen toistensa kanssa, saati sitten ole kavereita, maailma ei olekaan niin hyvä paikka elää kuin niissä pikkutytön kuvitelmissa, ja mä en sopinut niihin normeihin, mihin kaikki oletti mun sopivan. Mä olen liian erilainen, että mä voisin sanoo sopeutuvani täydellisesti siihen, mitä kaikki meiltä ns. normaaleilta opiskelevilta nuorilta odottaa.
Välillä tulee niin ulkopuolinen olo, kun kuuntelee muitten ihmisten juttuja. Tuntuu vaan siltä, että vaikka mä olen fyysisesti niitä n. vuoden nuorempi, niin ne on niitä, joilta on jääny osa elämästä näkemättä. Tuntuu vaan siltä, että pitää piilottaa asioita itsestään, ettei tuu karkottaneeks ihmisiä sillä, mitä on tullu koettua. Että ne ei vaan ymmärrä, mistä kaikesta mun on täytyny selvitä, täysin yksin, ilman kenenkään tukea.
Tällä hetkellä mä otan vauvanaskelia kohti luottamusta ja sitä, että mä oppisin puhumaan asioistani muitten ihmisten kanssa ja että mä oppisin, ettei mua oikeasti olla jättämässä ulkopuolelle, vaikka musta niin usein tuntuukin. Mä en tiedä kuinka kauan niiden asioiden oppimiseen menee, mutta mä toivon löytäväni siinä matkan varrella niitä ihmisiä, jotka haluaa auttaa mua siinä ja ehkä jopa jakaa omia kokemuksiaan auttamaan mua, mutta että mä voisin myöskin auttaa niitä. Siitähän ystävyydessä loppujen lopuks on kyse, tai näin mä sen ymmärrän.
Mutta se, mitä mä olen oppinu tässä reilun vuoden aikana, on se, että mun pitää olla rehellinen niin muille kuin itsellenikin.
Ja lopettaa se asioiden välttely ja loputon pakomatka, sillä kaikki asiat ei selviä pakenemalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti