You think you know me?

Kuinka moni tietää sen tunteen kun täytyy olla joissain juhlissa, joista ei tunne oikeestaan ketään ja kaikki on sua vähintään 6 vuotta vanhempia?

Sen tunteen kun istuu hiljaa jossain sohvannurkassa syömässä jotain kakkua sen 4 tuntia, eikä kukaan ees huomioi sun olemassaoloa. 

Siitä tulee niin herkästi mieleen koulu. Tarkemmin ala-aste. Muistaa hyvin kuinka kukaan ei tullu puhumaan, kukaan ei vastannu kysymyksiin. Joutu olemaan täysin omissa oloissaan, esittää että kaikki on hyvin. 

Hyvä etten ruvennu itkemään siellä siskon kihlajaisissa. Ahisti niin paljon se tilanne.

Miks mä sitten edes menin sinne? 

No, tietenkin siks, että porukat pakotti, ja onhan se sentään mun sisko. Hah, niinkun mä sinne olisin mennyt jos oisin saanu valita. 3 vuoden päästä jos joku järjestää jotku häät, niin mua tuskin paljoo näkyy. En mä tunne niitä ihmisiä, ja vaikka mä oonkin asunut näiden ihmisten kanssa koko elämäni, niin mä tunnen itseni niien kanssa ulkopuoliseks. Ne luulee tuntevansa mut niin hyvin, ja todellisuudessa ne ei tiedä musta yhtään mitään.

Ja sama on aina koulussa. Ihmiset uskoo monen vuoden kuluttua tuntevansa mut, ja kun mä sitten teen jotain odottamatonta, niin heti tullaan kyselemään että "miks sä noin teit, ei toi oo yhtään sun tapastas", "onks kaikki hyvin? Mä tunnen sut, et sä normaalisti tee tollain." 

Mutta ehkäpä ne sais joskus miettiä, että miten hyvin ne tosiasiassa mut tuntee. Varsinkin jos mä kerta tunnen itseni ulkopuoliseks niiden kanssa.

Nyttenkin illalla äit kysy multa, että lähenkö rannalle. Miten se voi edelleenkin luulla että mä haluan rannalle, missä ei ole sähköä, ei juoksevaa vettä, missä on ötököitä ja mehtää vaan ympärillä. Jotain ruton lintuja.

Kyllä sen pitäis jo tietää, että mä kammoan ötököitä, mä kammoan sitä tunnetta että ei oo ketään lähettyvillä joka voi kuulla sut jos sä huudat. 

Mä oon oppinu kammoksumaan tiettyä yksinäisyyttä, sitä tietoo ettei kukaan oo siellä kuulemassa, kun sä huudat apua. 

Kaupunkilaistyttö, sitä mä olen, vaikka satunkin maalla asumaan. 

Ei musta saa sitä maalaistyttöö joka viihtyy täydessä yksinäisyydessä, paikassa missä ei oo ku 1 tai 2 ihmistä, tyttöö joka ei pelkää pimeetä tai metän eläimiä.

Mä pelkään pimeetä, mä pelkään susia, karhuja, supikoiria, käärmeitä, hämähäkkejä... Mä vaan olen täysin erilainen. 

Mä saatan sanoo, että haluun olla yksin, mutta se tarkottaa vaan sitä, että mä haluun olla rauhassa, mutta silti tietää, että heti sun ulko-oven toisella puolella, heti seinän toisella puolella, on ihmisiä. Ei niiden tartte olla tuttuja, mutta kunhan on ihmisiä, niin mä olen tyytyväinen.

Porukat sanoo, että en mäkään kaupungissa kestä sitä että ei saa olla hetkeekään rauhassa. Niille rauha tarkottaa sitä, että kukaan ei nää olohuoneeseen vaikka verhot on auki, että kukaan ei kuule jos sattuu jotain vähän raivoomaan. 

Mulle rauha on täysin eri asia. 

Se on sitä, että kukaan ei tuu puhumaan tai kyselemään, se on sitä, että voi sulkeutua omaan huoneeseensa tai asuntoonsa, mutta tietää, että kun sieltä menee ulos, tai kattoo vaan ikkunasta ulos, niin näkee ihmisiä. 

Do you still think that you really know me? 

Seriously? No, you don't. I'm only one big mystery.