Ich will träumer sein

Unelmat. Haaveet. Pilvilinnat. 

Epäselväks ei varmaankaan oo jääny, mikä se mun suurin unelma mahtaa olla. Ja välillä tuntuu, ettei se kenties ole se helpoiten saavutettavissa oleva. Siitä huolimatta, mä oon lopultakin tullu siihen lopputulokseen, että kävi miten kävi, niin mä yritän. 

Mä opiskelen, niin ahkerasti kuin mahollista.

Mä yritän tienata mukavan pesämunan kolmen vuoden sisällä. Se tosin tarkottaa sitä, että mä joudun maksamaan veroja. 

Ja mä yritän elää sen tiedon kanssa, että vielä on reilu 2 ja ½ vuotta jäljellä. 

Luovuttaminen. Se ei kuulu enää mun sanavarastoon, ei tän asian kohdalla. Mä en luovuta, vaikka joku mahtais sanoo että se on mahotonta.

Mä läpäsen sen TestDaFin, vaikka sitten joutusin käyttämään kaikki lomani kielen opiskeluun ja työskentelyyn. Se ei haittaa mua, niin kauan kun mä tiedän, että mä teen sen unelmieni eteen.

Jossain vaiheessa mä olin valmis päästämään irti siitä mahollisuudesta, että mä menisin lukion jälkeen Berliiniin. Sen jälkeen tuli kausi, jolloin mun alitajuntani päätti muistuttaa asiasta. Ja mitenkäs muuten kuin unin. 

Mitä ihanammin unin, toisissa mä olin saksalaisen mieheni kainalossa, toisissa hakemassa päättötodistusta, ja lopuissa touhuamassa jotain muuta hämärää, mutta aina mä herätessäni tiesin, että se oli liittynyt jotenkin Saksaan. 

Ja aina mä herätessäni hymyilin kuin pahempikin mielenvikanen.
Ja sen jälkeen mä päätin et paskat, mää mihinkää Turkuu oo menossa, kun mulla on mahdollisuutena Berliini, Munchen, Hampuri, Lyypek, Halle, Dusseldorf ja monet muut Saksan kaupungit, mistä nyt jonkin sortin oikeustieteellinen sattuu löytymään.

Joten mä en ole valmis luovuttamaan. Ainoastaan valmis taistelemaan.

Edes porukat ei voi tulla tän unelman tielle. Jos ne ei hyväksy sitä, mitä mä haluan, niin ei niitten ole pakko.

Mä olen sillon jo 18, eikä niillä ole enää oikeutta päättää mun asioista.

Mä saan itse kirjottaa muuttoilmoitukseni, vuokra-, puhelin-, sähkö-, vesi-, ja pankkisopimukseni, ja tietysti hakea KELA:lta tukea opiskeluihini. 

Mun ei tartte olla sillon enää riippuvainen perheestäni. 

Ja mä pääsen vihdoinkin olemaan vapaa, kokemaan sen, minkä monet kokee jo vuosia ennen mua, täydellisen itsenäisyyden. Mutta ainakin mä tiedän sen, että mäkin sen voin saada. Ja että mulla on joka aamu  ja päivä syy, minkä takia mä nousen ylös, minkä takia mä taistelen ja minkä takia mä kestän kaiken. 

Mä teen sen, koska mä tiedän palkinnon olevan kaiken mahdollisen vaivan arvoinen.