Just wanted to say hello

Oon ihan hyvä bloggaaja kun en koskaan oikeestaan keksi mitää varsinaista aihetta näille mun postauksilleni. Ainakin omasta mielestä menee kyl aiheet nii laidast laitaa ja kaikki selitetty sekavasti päi perset mut iha sama.

Tulin ekaks koulun taloustietokilpailus 38 pisteellä, jei! Se tarkottaa siis sitä et 45e tuun saamaan kunhan ne Keski-Suomen kilpailutulokset tulee, toisin sanoen et saan tietää et lähenkö Hesaan kilpailemaan vai enkö lähe. En usko että lähen, mutta mistäs sitä koskaan tietää. Toisaalt ois aika kivaa lähtee mut porukat tuskin päästäis. Sucks. 

Täs oon aatellu jo pidemmän aikaa ostaa pidennykset, sellaset 50cm kaiketi, ehk 45cm. Ja Clip-Onit tietenkin, en mitää teippejä tai sinettejä koska hiukset kärsii iha sikana. Kunhan saan sen shekin siit kilpailust ni soitan tuonne lähikampaamoon ja kysyn paljonko siel maksaa iha vaa ostaa mustat 45cm tai 50cm suorat Clip-Onit. Siis 5 tai 8 osaset.

Mun pitäis olla lukemassa kemian kokeeseen, eilen oli matikan koe. Se miten se meni niin en tiedä, sen näkee sitten kun ne saahaan takas. Koulu alkaa jostai kumman syystä tulemaa korvista ulos, mutta onneks nyt on jo viimine jakso menos. Suunnitellaan luokkaretkee ja näi. Siit tuliki mielee et pitääki pyytää mutsilt 5e ku pitää yhet suklaat maksaa... 

Toi on siis asu PERJANTAILTA, en käsitä miten en oo vielä laittanu sitä tänne, ihmettelen. Mutta siis laukku, housut ja neuletakki on by H&M, sinisestä paidasta ei mitään hajua koska olen sen saanut systerilt joskus puol vuotta sitten enkä tiiä mistä on ostettu. Oiskoha ginast tai cubukselt. Taustalla näkyy ah niin ihana sisäeteinen ja kuvan laatu on ihan paras, varsinkin kun salaman takia mun kasvoja ei näy, mutta ilman salamaa kuva on niin tärähtänyt että huh huh.

Viikonloppuna tuli siis luettua Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaani -sarjan viimeinen osa Maalattujen luolien maa sekä Kaari Utrion Sunneva. Huomenna vois käydä tuossa skidikylän kirjastossa jossa on muuten isompi valikoima kun tuol toises lähes yhtä skidis kylässä sijaitsevassa kirjastossa.

Sormus on aitoo hopeaa ja kirja on Alyson Noelin Kuolemattomat-sarjan 5 osa Kirkas tähti. Tuli luettua eilen ja sen takia oonki vähän väsyny koska meni aika myöhää. Jos tänää tulis mentyy aikasemmin nukkumaa. Lukis nyt sen kemian koealueen kerran läpi ja menis suihkuu. Vähä kivaa ku koko viikol ei oo tullu läksyjä. Luulis et ois tullu mut ei. Eiku ainii, tuliha meille jopa ruotsista. Haha, se opettaja o syvältä. Ja se opettaja tekee mun saksan opiskelustakin hirveetä, vaikka saksa on helppo kieli. Motivaatio laskee aika äkkiä sen opettajan opetuksessa. Onneks se sama EI piä mulle englantia. 

Nyt mun oikeesti pitää mennä tai mä istun tässä koneella viel ens vuonnakin. Ainii, jos joku tietää mist saa Idea Parkis halval ne sellaset pidennykset joita tuol ylempänä kuvailin niin laittakaa kommenttia tulemaa. Ja halpa tarkottaa siis alle 70e mielellään. 

During all these days

Pieni tyttö katsoo metsänlaidalla

tuntee jonkun putoavan

osan itsestään katoavan.

Pyytäen anteeksi,

että on syntynyt tähän maailmaan.

Jostain kumman syystä mua väsyttää just nyt, ja mun ajatuksetki o vähä sekavamman puoleisia tänää. En oikee tiiä mitä sitä kirjottas vai mitä ei kirjottas. 

Tietääkö kukaan tunnetta kun makaa jossain käpertyneenä niin pieneks ku on mahollista ja yrittää toivottomana lopettaa hervottoman itkunsa? Kun tuntuu siltä että tukehtuu siihen itkuunsa, tulee mieleen, että onks mun sittenkää pakko yrittää selvitä tästä yksin, kun se sillä hetkellä tuntuu tappavan sut. Yksin oleminen, hiljaa oleminen.

Sit kuitenkin se päätös, se oivallus unohtuu aamulla, kun täytyy taas jaksaa vaan elää seuraava päivä, yrittää selviytyä ilman että kukaan huomais kuinka sekasin sun tunteet on, kuinka rikki sä oikeesti oot.

Se on maailman paskinta, että ei sit kuitenkaa uskalla ottaa sitä askelta mikä pitäis ottaa, että pääsis eteenpäin, ei vaikka kuinka yrittää esittää rohkeeta ja itsevarmaa. Kun jossain sisällään pelkää epäonnistumista ja sen takia pysyy hiljaa nurkassa omissa ajatuksissaan.

Mä oon yrittäny päästä siitä ujoudesta ja sulkeutuneesta kuoresta eroon, sillä mä haluan olla onnellinen, haluan tuntee kuuluvani jonnekkin.

Mutta syy, miks mun ees täytyy päästä siit eroon, on koulukiusaaminen. Se, mitä on tapahtunu 8-3 vuotta sitte. Ja mä toivon, et jos joku kiusaaja lukee tätä blogia, niin se tajuaa joskus mennä pyytää rehellisesti anteeks ja tajuaa, mitä kaikkee on aiheuttanu, koska se tuska, mitä kiusattu joutuu kokee koko loppu elämänsä sen kiusaamisen takia, ni se on pahin tuska, mitä maailmasta löytyy. Fyysiset vammat paranee nopeesti, mutta maahan poljettuu sydäntä on vaikeet korjata.

Be person who you wanna be, but don't put others down.

Help them up and be their friend.

Then you can be stronger than others,

then you really are better than most of us are.

Chaos

Tässä on ollu vähä kiireine viikonloppu, eka perjantaina 11 aikaa auttamas broidii muuttamaa ja tänää sit ite vaihoin huonetta tuolt alakerrast yläkertaa... Jalat on nyt kyllä kipeinä kaiken ton rappusten ravaamisen jälkee...

Pientä kaaosta tuossa, kun ei oo vielä tavarat paikoillaa, osa puuttuuki.. haha.

Sit lopulta sain nää kaikki paikoillee, ainoo mikä ärsyttää on se, et noi systerin lukiokirjat on tuol, osa sielt kyl lähtee, mutta mä itekki tartten niit ens syksynä... Ainaki matikan, fyssan ym. kirjoja, tosin saksan ja italian kirjat on ainaki ostettava.. Sitä venäjää mä en taija sittekää jaksaa ottaa viel siihe lisäks, mä tarviin vapaataki välillä. 

Miks mä rupeen tähä selittää nyt taas lukiosta ku pitäis selittää jotai järkevää tästä huoneen vaihosta?

Mutta on kyl ihanaa päästä pois sielt ärsyttävän roosanvärisestä huoneesta mäkee. Onhan tää huone sika pieni siihe verrattuna, mutta helpompi mulle pitää siistinä ja muutenki ku ei tartte olla porukoien huonee vieressä ja sammuttaa valot sillo ku ne menee nukkumaa, eikä ne pysty nyt kuulemaa mua jos mä satun vähä myöhempää puhuu puhelimessa..

U don't need to forgive and forget. Just remember all.

Okei, myönnetään, mä en osaa lähtee nukkumaan ilman että mä avaudun täällä, taas kerran.

En tosin just nyt ees tiiä mistä avautua. Vituttaa vaan. Yksinkertasesti sanottuna. Ja anteeksi kielenkäyttöni.

Mut onks kukaan koskaan huomannu, miten ihmisiä yritetään mahuttaa yhteen muottiin?

Pitäis olla ekstrakaunis, pitkät täydelliset hiukset, täydellinen iho, aina niin kiltti, pysyä laihana, olla ilonen, hymyillä. Toisinsanoen pitäis teeskennellä olevansa joku muu kuin oma ittensä. Miks? 

Eikö maailma olis parempi paikkaa ilman noita paineita? Yeah, eihän se onnistu kun se on vallanpitäjien, median ja kuuluisuuksien tapa pyörittää maailmaa. Sehän tää koko nykynen maailma on. Yksi ja iso valtaistuinpeli. Kaikki haluaa olla toista voimakkaampia. 

Toinen haluaa kostoa, toinen anteeksiantoa, mutta kummassakin on kysymys vallasta.

Jopa mä haluan valtaa, rahaa, olla kaunis, suosittu, kuuluisa ym. mutta kun se ei tuu onnistumaan multa. Mä voin yrittää toteuttaa sen, mutta mä en halua maata pohjalla ja itkeä kun en onnistunutkaan siinä. Vaikka sanotaan että kaikki on mahdollista, joskus täytyy myöntää, että ite ei pysty johonki. Meillä kaikilla on omat rajamme joita me ei voia ylittää. 

Me voiaan koetella niitä rajoja. Me voiaan ettiä niitä. Me voiaan rikkoa niitä ja löytää uusia. Mutta jossain vaiheessa se viimenen raja tulee vastaan. Se raja, kun me leikitään jo omalla hengellämme ja maksetaan teoistamme hengellämme. 

Diilarit, mafia, isomman luokan rikolliset ylipäätänsä, ne tekee sitä joka päivä. Ne riskeeraa henkensä saahakseen vähän enemmän huumetta. Vähän enemmän rahaa. Vähän enemmän valtaa piireissä. Kaikki turhan takia, kun ei kuitenkaan ole perhettä, rakkautta, ystäviä ja turvallisuutta. Kaikki on valmiita pettämään sut jos ne vaan saa vähän lisää jotain.

Mitä mä sit haluan? 

Oikeestaan mä en ees tiiä. Ehkä mä haluisin ihan ekana onnellisuutta, rakkautta, turvallisuutta, varakkuutta ja pysyvyyttä. Mitään noista mulla ei just nyt ole. Joku päivä mä ne haluaisin. 

Siitä millon mä saan ne, siitä päivästä ei oo tietoo. Tulevaisuus on epävarmaa eikä sitä voi ennustaa. Mutta mä voin yrittää vaikuttaa siihen omilla päätöksilläni, teoillani, sanoillani.

Ihan ensimmäisenä vois ryhtyä hyväksymään ittensä.

Ei enempää ruoan kanssa leikkimistä, ei ittensä piippuun ajamista. Ei ehkä liiallisia ajatuksia, mielikuvia ja muistoja, jotka ei jätä sua rauhaan, tekee sut levottomaks ja ahdistuneeks ja saa seinät kaatumaan päälle.

Nyt joku voi kysyy et kuka mä oon puhumaan tästä kaikesta.

Joskus mä mietin sitä itekkin. Mutta jos mä en avaa suutani, kukaan ei oo täällä tekemässä sitä mun puolesta.

Mun on aina täytyny taistella, ja mun täytyy jatkossakin, sen puolesta mitä mä haluan ja mitä mä olen. Mä oon kokenu paljon, joutunu menee läpi helvetin, käymää pohjalla ja oppia, miltä tuntuu menettää tärkeitä ihmisiä, miltä tuntuu kun yrittää nousta ylös kun maa tuntuu lähtevän jatkuvasti pois alta, miltä tuntuu taistella takas ku sillä mitä tekee, ei näytä olevan vaikutusta.

Mä toivon, että joskus, jonain päivänä, mun sanoilla, mun teksteillä on jollekulle jokin merkitys, saa ajattelemaan ennen kun toimii. Saa muistamaan että elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Saa katsomaan eteenpäin.

Eikä kaikkee tartte kantaa yksin. Mä oon tehny niin liian kauan, enkä mä enää pysty avautumaan varsinaisesti kenellekkään. En pysty luottamaan enää keneenkään sillain. Ja mä en nyt tarkota valittamista pikkuasioista. Nyt pikkuhiljaa, kun mä oon rakentamassa elämääni uudelleen, mä oon joutunu miettimään asioita, joita en haluais ajatella, ja tyytyä siihen että lopullista ratkaisua ei ole. Elämä ei oo kaava, jonka vois ratkasta. Se ei oo yhtälö, se ei oo funktio, se ei oo mitään, mitä meille voitas opettaa koulussa. Ja vaikka joku sanookin olevansa aina siellä jossain sua varten, sun täytyy ite selvittää, kuka on sen luottamuksen arvonen, kuka oikeesti lunastaa lupauksensa.

Mä toivon että mä pystyn ite olemaan sellanen ihminen, koska mä tiedän miltä tuntuu kun kaikki lupauset petetään. Kun kaikki sanat on valetta ja tarkotettu loukkaamaan sua.

Ja koska mä tiedän, että ylös nouseminen voi olla helppoa, mutta pystyssä on vaikeampi pysyä.

Mutta kuka tietää, ehkä joku päivä, mä tajuan, että mä olen se tyttö, se nainen joka musta oli tarkotus tulla. Ehkä jonain päivänä mä tajuan kuin onnekas mä oon ollu, kun mun ei tarvii olla sinisilmänen tyttö joka uskoo kaiken. Mun sydäntä on vaikeempi rikkoa. Mun luottamusta on vaikee saada. 

Mua on vaikeempi särkeä, koska mä tiedän kuka mä olen ja hyväksyn itteni sellasenaan. Nyt on muiden vuoro hyväksyy mut niinkun mä hyväksyn ne omana ittenään, just sellasina kun ne on. 

Aika on vain aikaa, eikä sekään merkitse juuri mitään, mutta se totisesti parantaa haavat. Ja jos ei kokonaan, niin ainakin niihin kasvaa rupi päälle. Arpia jää aina, kävi miten kävi, ja anteeksannosta huolimatta on vaikea unohtaa. Ja ehkä se ei ole tarpeen. 

Sillä jos mä unohtaisin mitä on tapahtunut, mä en vois olla se, mikä mä olen just nyt. Mä en vois tietää, mitä mun pitää tehdä, mitä ei, mä en tietäis kehen luottaa. Mä en olis mä, vaan tyhjä kuori, sillä muistot tekevät meistä sen keitä me olemme.

Shopping

Vihdoinkin ne vaatteet tuli... Vaikkakin postaan täällä päivän myöhässä.

Eka vähän eilistä päiväohjelmaa koulun jälkeen, minkä takia ei pystyny tätä postaamaan. Kokeeseen luin siis ja tuli alotettuu Demin lukeminen...

Valkoset Skinny low waist -farkut, rakastan♥ Ihan täydelliset, kuhan en sotke niitä.

Kuvanlaatu kusee-.- Mutta paita on just sopivan kokonen ja sopivan tiukka.

Juuh, väriltään oikeesti turkoosi, kiitos puhelin kun sillä ei saa parempia kuvia. Tai sit vika on kuvaajassa.

Vetoketju on kyl vähä tyhmästi perseen puolella, joten housuja saa hyppiä hetken jalkaan että ne menee.

Tässä on se takki josta oon niin paljon vaahonnu♥ Täydellisen värinen ja sopii täydellisesti. 

Vetoketjuja riittää tässä takissa, mutta ei yhtään taskua.

Sit viel nää ballerinat. Täydelliset, mutta voi käyttää vast ku tiet o sulat. Harmi.

Toivottavasti en heti sotke näitä...

Ja oli muuten ihan pakko ottaa teinipeili tänäaamuna tuol koulun vessassa, haha! Mutta niin, toi takki näyttää paremmalta päällä ku tuolla ylemmässä kuvassa.

By the way, mua voi seurailla myös Twitterissä: @JenniferiaH 

Twiitit tosin enkuks, ne joilla se on heikoissa kantimissa niin saatatte tarvita google translatea avuksenne.

Mutta nyt öitä kaikille, mä lähen tästä True Bloodin vanhemmat jaksot katottua nukkumaa... Kello tosiaa vasta varttia vaille 11 kuten eilenki illalla.

There's dark shadows all around me

Keskellä yötä istun tätä tekstiä kirjoittamassa, voi olla sen mukaistakin.

Kuten joku on voinut aikaisemmista postauksista huomata että olen ollut viiden vuoden ajan (oman ala-asteaikani) koulukiusattu, joten päätinpä nyt avautua asiasta kun tuntuu siltä että tekis mieli itkee koko yö läpeensä (taas). On vaan niin ahistava olo ettei tiiä mitä tekis, tälläkään kertaa. 

(Nimet vain etukirjaimilla henkilöiden suojelemiseksi)

Mutta kuitenkin. Aloitanpas siis vaikkapa eskarista, vuosi 2004-2005:

Olin normaali, iloinen pikkutyttö, jolla oli paras kaveri M ja joka tuli toimeen myös V:n kanssa. Joskus kun kysyttiin että mikä on lempielokuva tai kun porukka puhui jostain telkkariohjelmasta niin tunsin olevani ulkopuolinen, ja sitähän minä siinä aiheessa olin. Meillä kun ei silloin ollut televisiota eikä porukat tietenkään vieneet meitä lapsia katsomaan mitään elokuvia.

Sitten tuli kouluuntutustuminen. Minä tein tehtäviä niin kuin pitikin. Opettaja ihmetteli kun osasin jo kirjoittaa sen ikäiselle sujuvasti ja jopa laskea.

Myöhemmin keväällä minut kutsuttiin äitini kanssa "allutesteihin." Niistä kaiketi suoriuduin hyvin, kun porukoilta kysyttiin lupaa siirtää minut suoraan tokalle luokalle. 

Ja näin katkesi ystävyys M:n ja V:n kanssa. Puheväleissä ei taideta olla vieläkään. He vihaavat minua tämän takia.

Vuosi 2005-2006, tokaluokka:

Kaikki olivat ystävällisiä minulle ja pojat kysy välillä et "lähetkö pelaa jalkkista" tai "tuutko rampille", mutta jossain vaiheessa tytöt alkoivat karttamaan seuraani. Tai ainakin 4 luokkamme 6:sta tytöstä. Myöhemmin keväällä mua rupes jotenkin ahdistamaan sen viidennenkin tytön seura, sillä kun ei tuntunut olevan kaikki kotona. Jossain vaiheessa makoiltiin kahdestaan rampin tasanteella ja totesin että haluaisin olla rauhassa.

Hän suuttui, ja ryhtyi puhumaan paskaa selkäni takana. Hän käänsi luokan tytöt minua vastaan, samoin vuotta ylemmällä luokalla olevat tytöt. Se ei ollut vaikeaa, ne tytöt pilkkasivat myös heidän kanssa samalla luokalla ollutta isosiskoani tämän painon vuoksi. 

Sain ensimmäistä kertaa kokea miltä tuntui tulla kampatuksi tahallaan. Kolmet farkut hajosivat polvista tuon kevään aikana. Kaksi kertaa lähti ilmat pihalle kun kampattiin koulun pihassa olleiden puupöllien vieressä ja onnistuin niihin telomaan itseni. Tervemenoa terve selkä. 

Vuosi 2006-2007, kolmosluokka:

Tilanne pahenee. Joitain tavaroitani piilotellaan, vietän välkkäni suurimmaksi osaksi yksin keinussa tai kaiteella istuen. Osallistun aina välillä "liukumäkipolttikseen", silloin luokallamme oli poika N, jota kiusattiin sen takia että hän saattoi itkeä hieman herkemmin kuin muut pojat. Tällöin oli pieni porukka joka hyväksyi minut mukaan, sillä olimme N kanssa kavereita. Ja hänen kaverinaan oli myös P, joka oli luokkamme ainoa poikkeus eikä koskaan kiusannut minua. 

Kässäntunneilla tytöt tekevät ilkivaltaa käsitöilleni, en uskalla mainita siitä kenellekkään mitään. Olen vain hiljaa tai puhun noilla tunneilla vain opettajalle ja isosiskolleni, jolla oli samaan aikaan kässäntunnit. 

Tunnen kasvavaa vihaa ja tarvetta purkaa sitä johonkin.

Käyn terkkarilla lähes säännöllisesti naarmuuntuneiden polvien, käsien ym. takia. Saatan itkeä itseni iltaisin uneen, sen jälkeen kun samassa huoneessa asunut isosiskoni oli nukahtanut.

Kouluvuosi päättyy kevätjuhlaan ja 15 euron stipendiin.

Vuosi 2007-2008, nelosluokka:

N muuttaa pois. Saan oman huoneen kun talon yläkerta valmistuu kokonaan. 

N:n muuton jälkeen kiusaamisestani tulee luokkalaisteni täysipäiväinen harrastus. Saan kuulla luokan tytöiltä että pukeudun rumiin vaatteisiin. En ole koskaan kuullut Lady Gagan biisejä, tästäkin saan kuulla eräällä välitunnilla. Saan kuulla jopa siitä, että pissaamiseni kuuluu vessan oven läpi käytävälle. Musiikintunnit ovat täydellistä tuskaa. Samoin keväällä olleet Kalevala-näytelmän harjoitukset. Nekin päättyy siihen että lintsaamme isosiskon kanssa koko viikon ja käymme lauantaina hakemassa todistuksemme. Valehtelemme olleemme matkoilla. Kesäloma alkaa, vihdoinkin. Saan olla edes vähän aikaa rauhassa.

Vuosi 2008-2009, viitosluokka:

Olen välkät lähes aina yksin. Istun kirjastossa lukemassa kirjoja, kirjastonhoitajasta tulee minulle jopa läheisempi kuin luokkalaisista, tuntuu että puhun jopa hänen kanssaan enemmän.

Urkkakisoissa voitan pitkästä matkasta kultaa. 

Kuulen yhä vain enemmän juoruja selkäni takana, ja aiheet pahenevat koko ajan. Pian saan kuulla valheita perheestäni. Kuulen että olisi kaikille luokkalaisilleni helpompaa jos kuolisin pois.

Löydän paikan nimelta "gosupermodel" ja saan sieltä muutamia nettiystäviä. Löydän bändin nimeltä "Tokio Hotel" ja viiltelen ensimmäisen kerran. Yritän purkaa ahdistustani juoksemiseen. Lintsaan ensimmäisen kerran. "Mulla oli hammaslääkäri."

Myöhästyn muutaman kerran taksista koska tavaroitani piilotellaan ja taksille sanotaan minun lähteneen aikaisemmin koulusta.

Olen hyvin helpottunut kun kouluvuosi on ohi.

Vuosi 2009-2010, kuutosluokka:

Isosiskoni on siirtynyt yläasteelle. Olen yksin. Lintsaan yhä useammin. Viiltelen useammin. "Kissa säikähti koiria." Valehtelen yhä enemmän ja enemmän luokkalaisilleni ja opettajille. Myös vanhemmilleni. Esitän "neiti täydellisyyttä", saan kokeista ysejä ja kymppejä, olen luokassa hiljaa ja rauhallinen, panostan kouluun lintsaamisesta huolimatta. Istun välkillä kirjoittamassa vihkooni tarinoita. Vietän välitunteja yksin vessassa itkien.

Saan "uuden puhelimen", ensimmäisen täysin oman puhelimen. 

Kiusaaminen riistäytyy käsistä. Opettajan poistuttua luokasta saan niskaani paperi- ja kumipalloja, minua estetään pääsemästä pois pulpetistani. Laatikkoni täytetään koulun tavaroilla ja väitetään varastaneeni ne. Kaikista virheistä syytetään minua, vaikka en olisi ollut edes koulussa sinä päivänä. 

Kun meille luvattiin vapaatunti tokaluokkalaisten auttamisesta liikkatunnilla, luokkalaiset sanovat että en ollut siellä. 

Liikuntatunneilla varpaitani tallotaan, minua raavitaan "vahingossa", saan koris-, lenttis- ja jalkapalloja päähäni, samoin pesispalloja. 

Penaalini varastetaan. Luokkalainen syyttää minun varastaneen hänen penaalinsa. 

Viimeisenä niittinä minun kenkäni käydään kastelemassa. Edellisenä päivänä ostetut kangaskengät. 

Kilahdan urakalla, huudan, raivoan, heittelen tavaroita, kiroilen, kerron opettajille ja häivyn kesken koulupäivän kotia. 

Asiaa selvitellään seuraavana päivänä. Opettaja luulee kyseessä olevan yksittäinen tapaus. Asia kuitataan teennäisellä anteeksipyynnöllä, paskan puhuminen vain voimistuu.

Isosiskoni löytää Kavereita.netistä luokan tyttöjen sivuilta minua haukkuvia sivustoja, asia luovutetaan poliisille nettikiusaamisena. En mene loppuviikkona kouluun.

Seuraavalla viikolla en ole ollenkaan luokkani kanssa, yritän käydä koulua viereisessä luokassa tehden tehtäviä. Saan pääkiusaajilta opettajan pakottamana anteeksipyynnön, kirjallisena. Revin koko paperin. Opettaja sanoo että minun pitäisi antaa anteeksi. Ei kiinnosta. 

Asiaa puidaan sosiaalitoimistoja myöten, opettajat eivät tajua tilanteen olevan oikeasti enemmänkin kuin vain vakava.

Seuraavalla viikolla on hiihtoloma. Vietän viikon leirillä ja olen sairaana viikonlopun. Itken suurimman osan ajasta, kieltäydyn välillä syömästä. Perhe väittää minun kerjäävän vain huomiota.

Sulkeudun kuoreeni, olen sellainen kuin kaikki odottaa minun olevan. 

Vietän välkät silloisten kolmosluokkalaisten kanssa. Tunnen itseni yksinäiseksi, ja sellainen kai olenkin.

Keväällä valehtelen olevani lapissa Pekka Töpöhäntä -näytelmän aikana, eikä minulle siksi anneta roolia. Kun muut harjoittelevat näytelmää, minä karkaan metsään. Nautin hiljaisuudesta ja siitä että saan olla täysin yksin.

Kirjoitan kiusaajilleni kirjeet joissa kerron mitä mieltä oikeasti olen heistä. Annan kirjeet heille juuri ennen kun astun ala-asteen taksiin viimeisen kerran. Ala-aste on vihdoinkin ohi, ja olen menossa täysin eri kouluun kuin kukaan muu luokaltamme.

Yksi kiusaajista itkee äidilleen että olin haukkunut häntä kirjeessä. 

Anteeks miten meni?! Itse hän oli haukkunut minua, jauhanut minusta paskaa lähemmäs viisi vuotta! Ja minä en saisi kirjoittaa yhteen kirjeeseen rehellistä mielipidettäni? Voi herranjumala ku joku voi oikeasti olla idiootti. Hän oli itse sellainen miksi oli minua haukkunut. Olisi pitänyt silloin sanoa että meneppäs katsomaan peiliin.

Nyt, 3 vuotta tuon rankan kiusaamisen jälkeen olen menossa syksyllä samaan lukioon minne on menossa myös entisiä kiusaajiani. Osa heistä on pyytänyt minulta oikeasti anteeksi, ilman mitään pakotusta. Osa vihaa minua jopa enemmän kuin ala-asteella.

Mutta voisin nostaa hattua entiselle luokkalaiselleni P:lle ja osittain R:lle, koska he eivät minua kiusanneet vaikka muut niin tekivät. He eivät ehkä koskaan sanoneet mitään siitä, mutta eivät ainakaan osallistuneet. R saattoi joskus nauraa, mutta ei lähtenyt mukaan. Sellainenkin suoritus vaatii rohkeutta.

Toivottavasti he ovat säilyttäneet sen näiden kolmen vuoden aikana, ja voin vain ihmetellä, miten opettajat pystyvät olemaan niin sokeita koulukiusaamiselle. Miten? En ymmärrä miten se voi olla mahdollista.

Kiusattuja pitäisi pystyä auttamaan nykyistä paremmin, se pitäisi havaita jo pienestä naljailusta ja porukasta ulos jättämisestä. Herätkää ja avatkaa silmänne! Te ette voi tuhota toisten elämää pönkittääksenne itteänne. Te saatte paljon enemmän aikaan sillä, että te puollustatte heikompianne. Se herättää enemmän ihailua kuin kiusaaminen ja siihen mukaan lähteminen.

Kiitos te 14 muuta sieltä ala-asteelta, kun musersitte luottamukseni niin itseeni kuin muihinkin ihmisiin. Sitä on vaikea saada takaisin, vaikka kuinka kovasti yritänkin.

Kaikki tuosta ei välttämättä mene aikajärjestyksessä, on niin vaikeaa yrittää muistaa asioita joita on yrittänyt unohtaa. Ja kun päälle muistaa vielä sellaista, että kyyneleet juoksevat pitkin poskiani. 

Einfach super

Pieleen menee, taas kerran. 

Tarkotuksena oli mennä tänää Jyväskylään ja pyytää kaverii mukaan mutta eipäs sitten mentykään.. Täällä istun koneella. 

Vaatetilauski tulee vasta maanantaina. Eli en saa sitä kevättakkia vielä maanantaikskaa.

Ja nuorisokokoontuminen ois ollu tänää. Ei onnistu, kun ei ole kyytiä. Millon mun ois tarkotus saaha se riparipassi täytettyä? 

Totta puhuen musta alkaa tuntumaa että se ei onnistu. Tuol seurakunnan sivuil ei oo MITÄÄN tietoo esim. gospel-tilaisuuksista sun muista, jippii... 

Just sain soitettuu sinne seurakuntaan, voin kuulemma korvata ne nuorisokokoontumiset kirkkokäynneillä. Mikäs siinä sitten.

Mutta kävin muutes ekaa kertaa tälle vuotta pyöräilemässä, kyllä on jalat ja perse sen tuntusetki. Huomen vois pyöräillä kylälle(kauppaan)

Eipä tuolla meiän tiellä ollu yhtä sulaa, se kun on loskaa täynnä tuo hiekkatie, onneks nuo asfalttitiet on jo sulia ni sinne pääsee kuiteski jo pyöräilee jo ihan mukavasti. 

Mutta nyt taijankin toivottaa hyviä öitä ja lähteä tästä tuonne saunaan.

50 facts of me

Tässä tylsyyden huipentumassa päätin tehdä tällaisen pienen postauksen "50 faktaa minusta" sillä enpäs muutakaan keksi. Toka postaus jo tänää, huh huh. 

1. Rakastan shoppailua

2. Mutta rahapussini ei

3. Soitan pianoa

4. En osaa pitää nuottejani tallessa

5. Meinasin juuri skipata kohdan 5 menemällä suoraan kohtaan 6

6. Haluaisin jo tavata "sen oikean"

7. Mutta pelkään että en koskaan löydä häntä

8. Tajusin juuri miten vaikeaa on keksiä itsestään 50 faktaa

9. Olen Alien

10. Kuuntelen joka päivä vähintään yhden Tokio Hotelin kappaleen

11. En pidä itseäni kauniina

12. Inhoan ihoani

13. Omistan erittäin vaikean aknen, tosin se on helpottunut lääkkeillä

14. Piilotan aknen meikkaamalla

15. Joka ei yleensä onnistu.

16. Olen läheisriippuvainen

17. Sanon etten välitä muiden mielipiteistä mutta todellisuudessa välitän siitä liikaakin

18. Olen täydellisyydentavoittelija

19. Haluan olla aina paras, voittaja

20. Sen takia en enää osallistu kilpailuihin

21. En omista "parasta kaveria"

22. Tunnen itseni yksinäiseksi isossakin porukassa

23. Joka johtuu 5 vuoden kokemuksista tapauksesta nimeltä "koulukiusaaminen"

24. En tiedä pystynkö koskaan unohtamaan sen jättämiä arpia sisälläni

25. Olen viillellyt

26. En viiltele enää

27. Olen juuri nyt suhteellisen onnellinen

28. Toivon tämän kesän olevan paras ikinä

29. Haluan toteuttaa unelmani

30. Ja niitä riittää koko loppu elämäksi

31. Olen unelmoija

32. Pysyn järissäni vain kuvittelemalla jonkun minulle tärkeän henkilön vierelleni

33. En haluisi nukkua yksin

34. Haluisin käpertyä jonkun pojan/miehen kainaloon ja kuiskata hänelle keskellä yötä rakastavani häntä

35. Haluaisin lopettaa murehtimisen ja liiallisen suunnittelemisen

36. Haluaisin asua suurkaupungissa

37. Mitä isompi kaupunki, sitä parempi

38. Minulla on jo näkemys siitä millainen ensimmäisestä asunnostani tulee

39. En tiedä mitä haluan tehdä tulevaisuudessa

40. Haluan asianajajaksi, lastentautilääkäriksi, arkkitehdiksi ja sisustusarkkitehdiksi

41. En halua koskaan menettää ystäviä tai olla riidoissa heidän kanssaan.

42. Sama pätee kavereihin

43. En osaa luottaa edes kavereihini ja ystäviini.

44. Yritän opetella luottamaan muihin ihmisiin

45. Pelkään jonkun satuttavan niin pahasti että palasia on vaikea saada enää koskaan kokoon.

46. Alan kohta itkemään jos mietin vielä näin surullisia asioita

47. Haluaisin olla jo 18

48. Haluaisin lähteä tällä hetkellä Kuopioon tai Jyväskylään tai Lapinlahdelle

49. En yleensä osta omaa Demiä vaan lainaan kaverilta ( :D kiitos Iida♥)

50. Tajusin juuri että olisin voinut kirjoittaa itsestäni lisääkin faktoja. Ehkä joskus toiste kun olen tylsistynyt uudemman kerran.

Hyviä ja kauniita unia kaikille, lähden nyt nukkumaan.

Love: Jenna Maria

P.S Suurin osa kuvista on osoitteesta Weheartit.com

Operaatio kesäkunto 2013

Maanantai:

90min liikkatunti

15min venyttely

Tiistai:

45min lenkki pyörä/hölkkä

Venyttely 30min

Keskiviikko:

45min lihastreeni

30min jooga

Torstai:

45min liikkatunti

20min venyttely/jooga

Perjantai:

45min lihastreeni

30min kävely

20min venyttely

Lauantai

1h juoksu/hölkkä

20min jooga

Sunnuntai

1hlenkki kävely/pyörä/juoksu/hölkkä

20min venyttely

Ensimmäisen liikuntasuunnitelman mentyä täysin pieleen päätin tehdä uuden sen tilalle mitä täällä ei näy. Oli turhan kova urakka yrittää käydä joko lenkillä tai treenata joka päivä. Ennemminkin venyttelen ja joogaan parisenkymmentä minuuttia päivässä, sen kun kerkee ja viihtii helpommin tehdä. Eikä kolme lihastreeniä viikossa saa mua hyppimään kattoon, niiden jälkeen kun tuppaa ilman kunnon verryttelyjä ja lämmintä saunaa olemaan olo kuin katujyrän alle jääneellä.

Ja pienten syömissekoiluideni takia olen päättänyt että syön terveellisesti, eli siis marjoja, hedelmiä, juureksia ym, syön vitamiineja (D ja multivitamin), syön leipää, maitoa, lihaa ja kalaa kohtuullisesti ja ryhdyn karkki/herkkulakkoon kesäkuun loppuun asti. Jäätelö ei sisälly noihin lakkoihin, haha. 

Ärsyttää että ei pysty tänää lähtee kunnon lenkille tai mitää, ku tekis oikeestaa mieli, mutta jos mä nyt lähen lenkille mä oon ihan rättipoikki huomenna enkä jaksa tehä lihastreeniä ja lenkkiä huomen.