Hankkis 5/5♥

Oonpas ollut laiska, riparista kuitenkin jo kohta neljä päivää, ja mä oon vasta nyt kirjottelemassa tätä. Mutta ah niin ihanat univelat. 

Ripari oli kyllä aivan paras. Parempaa porukkaa saa toki ettiä, mutta musta tuntuu että sitä ei löydy. Isoset oli ihania, tekemistä riitti, samoin syömistä, hyh hyh, ei tee muute enää yhtää mieli noita karkkeja mitä jäi sieltä yli. 

Viimeviikko oli kuitenkin varmaan paras viikko elämässäni, ja mulla on niitä ihmisiä karmiva ikävä♥ Joululeirille on jo puolet porukasta suunnilleen ilmottautunut, joten ainakin joulukuun alussa näkee osaa porukkaa. Siitä huolimatta meinaa itkettää kun ajattelee riparia, sillä se oli kyllä ihanaa.

Eihän siellä aina ollu kaikki muumit laaksossa, mutta ainakin oli maha kipee nauramisesta ja konffiksessa silmät kipeet itkemisestä. Jalat meinas täristä ihan hirveesti rippilaulua laulaessa ja muutenkin, kun ties sen olevan lopussa. Toki välillä teki mieli kotia, että sais nukkua rauhassa, ei vaan sitä 4-6 tuntia yössä, mitä tavallisesti tuli nukuttua. Kuka hullu pystyy muka nukahtamaan jo 11 aikaa?! Etenki kun puhelin värisee koko ajan whatsap-viestien merkiks. 

Mutta uusia ystäviä sain, se oli oikeestaan parasta. Tutustua uusiin ihmisiin ja saada niistä ehkä jopa elinikäisiä ystäviä, toivottavasti. Mutta senhän näkee sitten myöhemmin, keneen sitä sitten tulee oikeesti piettyä yhteyttä ja kehen ei. Ja ehkä sekin sitten vaikuttaa että mihin nää muut menee vuoden päästä opiskelemaan, että muuttaako ne esim. Jyväskylän lähelle. Tokihan sillon niitä tulee useemmin tavattua. 

Rippilahjoja tuli paljon, ja eilen kävin tuhlaamassa lahjakortin kultajouseen. Tuli ostettua Argento-ketju ja siihen risti, sen ristin saan vasta 8 päivä, mutta ketju on jo. Ihanaa, että on jokin pysyvä muisto ihanasta riparista aina mukana♥

Ihana ja onnistunut ripari oli, ja vois ottaa vaikka heti uusiks♥ Kiitos kaikille jotka teki siitä parhaimman, ikävä teitä♥

You think you know me?

Kuinka moni tietää sen tunteen kun täytyy olla joissain juhlissa, joista ei tunne oikeestaan ketään ja kaikki on sua vähintään 6 vuotta vanhempia?

Sen tunteen kun istuu hiljaa jossain sohvannurkassa syömässä jotain kakkua sen 4 tuntia, eikä kukaan ees huomioi sun olemassaoloa. 

Siitä tulee niin herkästi mieleen koulu. Tarkemmin ala-aste. Muistaa hyvin kuinka kukaan ei tullu puhumaan, kukaan ei vastannu kysymyksiin. Joutu olemaan täysin omissa oloissaan, esittää että kaikki on hyvin. 

Hyvä etten ruvennu itkemään siellä siskon kihlajaisissa. Ahisti niin paljon se tilanne.

Miks mä sitten edes menin sinne? 

No, tietenkin siks, että porukat pakotti, ja onhan se sentään mun sisko. Hah, niinkun mä sinne olisin mennyt jos oisin saanu valita. 3 vuoden päästä jos joku järjestää jotku häät, niin mua tuskin paljoo näkyy. En mä tunne niitä ihmisiä, ja vaikka mä oonkin asunut näiden ihmisten kanssa koko elämäni, niin mä tunnen itseni niien kanssa ulkopuoliseks. Ne luulee tuntevansa mut niin hyvin, ja todellisuudessa ne ei tiedä musta yhtään mitään.

Ja sama on aina koulussa. Ihmiset uskoo monen vuoden kuluttua tuntevansa mut, ja kun mä sitten teen jotain odottamatonta, niin heti tullaan kyselemään että "miks sä noin teit, ei toi oo yhtään sun tapastas", "onks kaikki hyvin? Mä tunnen sut, et sä normaalisti tee tollain." 

Mutta ehkäpä ne sais joskus miettiä, että miten hyvin ne tosiasiassa mut tuntee. Varsinkin jos mä kerta tunnen itseni ulkopuoliseks niiden kanssa.

Nyttenkin illalla äit kysy multa, että lähenkö rannalle. Miten se voi edelleenkin luulla että mä haluan rannalle, missä ei ole sähköä, ei juoksevaa vettä, missä on ötököitä ja mehtää vaan ympärillä. Jotain ruton lintuja.

Kyllä sen pitäis jo tietää, että mä kammoan ötököitä, mä kammoan sitä tunnetta että ei oo ketään lähettyvillä joka voi kuulla sut jos sä huudat. 

Mä oon oppinu kammoksumaan tiettyä yksinäisyyttä, sitä tietoo ettei kukaan oo siellä kuulemassa, kun sä huudat apua. 

Kaupunkilaistyttö, sitä mä olen, vaikka satunkin maalla asumaan. 

Ei musta saa sitä maalaistyttöö joka viihtyy täydessä yksinäisyydessä, paikassa missä ei oo ku 1 tai 2 ihmistä, tyttöö joka ei pelkää pimeetä tai metän eläimiä.

Mä pelkään pimeetä, mä pelkään susia, karhuja, supikoiria, käärmeitä, hämähäkkejä... Mä vaan olen täysin erilainen. 

Mä saatan sanoo, että haluun olla yksin, mutta se tarkottaa vaan sitä, että mä haluun olla rauhassa, mutta silti tietää, että heti sun ulko-oven toisella puolella, heti seinän toisella puolella, on ihmisiä. Ei niiden tartte olla tuttuja, mutta kunhan on ihmisiä, niin mä olen tyytyväinen.

Porukat sanoo, että en mäkään kaupungissa kestä sitä että ei saa olla hetkeekään rauhassa. Niille rauha tarkottaa sitä, että kukaan ei nää olohuoneeseen vaikka verhot on auki, että kukaan ei kuule jos sattuu jotain vähän raivoomaan. 

Mulle rauha on täysin eri asia. 

Se on sitä, että kukaan ei tuu puhumaan tai kyselemään, se on sitä, että voi sulkeutua omaan huoneeseensa tai asuntoonsa, mutta tietää, että kun sieltä menee ulos, tai kattoo vaan ikkunasta ulos, niin näkee ihmisiä. 

Do you still think that you really know me? 

Seriously? No, you don't. I'm only one big mystery. 

Es ist nur mein Leben

Nyt vois todeta kaikkeen että "ich weiß nicht", sopii tilanteeseen erittäin hyvin.

Ärsyttää ihan kaikki. Alkaen siitä että olen nainen, että joudun leipomaan täytekakun pohjia noin 100 kertaa ennen kun ne onnistuu, pikkuleivät ei osaa pitää muotoaan paistettaessa, porukat valittaa mun rippipaidasta.... Mitäs vielä? 

Niin, siihen päälle saa vielä kuunnella päänaukomista, valittamista ja töitätöitätöitä. Jossain vaiheessa mä varmaan poltan käämini ja pistän jotain säpäleiks. Luultavasti joko astioita tai uunin tai oven. Ensimmäisenä menee varmaan mun huoneen ovi, sitä kun ei oo suunniteltu siihen, että se paiskataan kiinni niin kovaa kun vaan pystyy noin 7-10 kertaa päivässä. 

En ihmettele jos joku päivä kuuluu vaa "päm, kräks, jutum" mun huoneen ovesta ja se makaa säpäleinä oviaukossa.

Alakerran huoneessa oli sentää vahvempi ovi.

Mä en tiedä miten mä selviän vielä 3 vuodesta kotona. Mutta pakko ne on kestää. Onneks mä olen jotai kolmasosan siitä koulussa, ja toisen kolmasosan luultavastikkin nukun, niin ei tartte niin paljoo siitä murehtia. Mutta huomiset systerin kihlajaiset, se matka voi olla kyllä niin tuskaa. Toivottavasti kuulokkeet peittää alleen sen valituksen.

Ich will nur in ruhe sein!

Conversation of life

Onpas tullut oltua viimeaikoina hiljaa, ei huolta, elossa yhä ollaan. Suurin syy hiljaisuuteen on ollut allekirjottaneen oma laiskuus ja juhannus sekä suvarit. Kuvia, khyllä, ei ole, yllättävää taas kun musta puhutaan. Tai saattaisihan minulla olla mutta en osaa kaukohakkeroida kavereiden kameroita. Tai no, nyt kun muistelen niin onhan mulla kuvia paikasta jossa ammuttiin talvisodan ensimmäiset laukaukset, pari otosta joistain tyhmistä pohjosen soista sekä kuvia erittäin väsyneestä minusta jossain vattenfallin tekojärven luona. Do not ask more, tai jos kysytte niin vastausta ette saa. Jossain 3-4 tuntia ennen kun me päästiin kotia sieltä Pudasjärveltä.

Suvareissa tuli tavattuu monia ihmisiä, ihmeellistä mutta totta, ja myös riparilaisia (he kun eivät ole ihmisiä :D) yöt valvottii ja päivät nukuttii tai jotain sinnepäin, ainakin yörytmi on sekaisin. Mutta kuinka moni voi sanoa kävelleensä Pudasjärven lentokentän kiitoradan päästä päähän kello kolmen aikaan yöllä? Pitihän se kokeilla. Jalat oli kyllä sen jälkeen kipeet. Ja sekoiltiin jossain metikössä, kun ei kavereiden kanssa ollut hajauakaan missä oltiin, mutta löydettiin sitten lopulta oikea polku ja sieltä päästiin takas kentälle.

Vaikeeta selittää sille, joka ei itse ollut paikalla. Ehkä on kuitenkin tärkeintä, että ne ihmiset tietää, joiden kanssa siellä sekoiltiinkin. 

Perjantaina laitettiin ihan muutama kilo mansikoita tuonne pakkaseen, ens lauantaina olis systerin kihlajaiset, ja sitä seuraavana alkaakin ripari. Sillon täällä on kyllä 100% varmasti kuvia ja hirveet sepustukset jokaisesta päivästä erikseen. Siis jos mä jaksan. 

Niin, ripariin liittyen, niitä rippivaatteita mulla ei ole vieläkään. Huomenna soitan Zalandolle ja kysyn, että onkos mitenkään mahdollista että nämä vaatteet saapuisivat jopa tämän viikon aikana. Ja jos ei ole mahdollista, sitten lähdetään huomenna kiertämään Jkl:n keskusta läpi. 

Mmm... Tekemistä riittää, kun pitäis vielä vaivautua kirkkoherranvirastossakin käymään. No, sen nyt näkee sitten että muistanko käydä siellä ja näin ollen pääsenkö sitten varsinaisesti edes ripille...