Sattuipas kerran niin, että eräs tyttö oli menossa leirille. Sellaiselle raamattuleirille. Edellisenä päivänä ennen leiriä tyttö kuitenkin kävi keuhkosairauksien erikoislääkärillä, joka määräsi hänelle astmalääkkeet. Kävikin niin hassusti ettei tyttö kerinnyt saada lääkkeitä ennen leiriä, ja hän joutui jäämään kotiin.
Jostain kumman syystä tyttöä ei hirveämmin harmittanut.
Leiri oli lestadiolaisten leiri, eikä kyseistä, reilun kuukauden päästä 16-vuotiasta tyttöä kyseenomainen leiri kiinnostanut sen jälkeen kun niin monet vanhat riparikaverit peruivat tulonsa. Siis juuri ne joilla olisi ollut jotain merkitystä.
Kyseisenä perjantai-iltana tyttö ryhtyi miettimään sitä, olisiko hän edes halunnut sille kyseenomaiselle leirille. Vastaus oli "Ei". Miksi mennä sellaisten ihmisten keskelle, jotka pitävät valintaasi vääränä eivätkä edes yritä ymmärtää vaan tuomitsevat, yhden pienen valinnan takia. Ja se valinta oli sanoa ei lestadiolaisuudelle.
Ja se kyseinen tyttö olen minä.
Jostain kumman syystä sen jälkeen, kun mä siitä uskonnosta lähin kaks vuotta sitten kävelemään, mä olen pikkuhiljaa tullut onnellisemmaksi, itsevarmemmaksi ja löytänyt niitä tosiystäviä. Älkääs nyt säikähtäkö, en mä vieläkään osaa kaikkia asioitani kertoa, mutta vauvanaskelilla... Kuitenkin kaikesta huolimatta jostain syystä mä oon yrittänyt miettiä, että miks mä oikeastaan olen muuttunut niin paljon siinä parissa vuodessa, jolloin mä en ole enää ollut lestadiolainen.
Ehkä kyse on vapaudesta, siitä ettei tarvitse kestää kaikenlaisia turhia sääntöjä. Ehkä kyse on siitä ettei perjantai-illat kulu enää seuroissa istuessa tai siitä ettei kirjojen ja leffojen seksikohtaukset tai mitkään siihen viittaavat tunnu siltä että olis tekemässä jotain väärin.
Tai ehkä kyse on siitä että mä olen vihdoinkin löytämässä sen oman itseni, joka mun pitäis ollakkin. Ilman niitä kaikkia odotuksia, ilman niitä mun elämää määritteleviä sääntöjä.
Musta ei ois ikinä voinut tulla sellaista kun lestadiolaisten piirissä ois haluttu.
Mä en ole kiltti tyttö joka "kouluttautuu nopeasti jollekkin alalle" tai joka "menee naimisiin heti 18-vuotiaana."
Jep, kaikki lestatytöt ei näin tee, mutta 99% siitä joukosta kylläkin.
Ja kaiken lisäks mä en ole tyttö joka haluaa 15 lasta helmoihin. Se ei oo mun elämäni tarkotus paappoa jotain ärsyttävää miestä vain siks ettei voinu ennen avioliittoa asua yhdessä, ja siks, ettei ole hyväksyttävää ottaa avioeroa.
Enkä mä ole tyttö joka hyväksyy asiat kyseenalaistamatta niitä.
Kaikki on varmaan lukenut lehdistä tapauksia vanhoillislestadiolaisten seksuaalirikoksista, mutta mä odotan aikaa millon ruvetaan puhumaan kyseisen liikkeen puhujien kaksinaamaisuudesta ja sen johtajiston rahanhimosta.
Suomen Rauhanyhdistyksen kuuluisi olla "voittoa tavoittelematon yhdistys", joka kerää rahoja vain yhdistyksen kuluihin eikä maksa veroja.
Noniin, tällehhän voi haistattaa pitkät, sillä ne rahat päätyy todellisuudessa kyseisen liikkeen johtajiston taskuihin ja ne tavalliset ihmiset maksaa niitten elämisen.
Mä voisin puhua asiasta ummet ja lammet, selittää kaiken ja päästää ehkä jopa vähän höyryjä ulos kyseisen asian takia, ja etenkin sen takia mitä se teki mulle.
Mutta mä en jaksa.
Antaa olla.
Mutta muistakaa, että ne pienet lapset, jotka on siihen liikkeeseen tahtomattaan syntyneet, eivät ole itse sitä valinneet. Jotkut meistä tekee valintansa siinä 10 ja 20 ikävuoden välillä, mutta jotkut meistä jatkaa elämistä valheessa ja sulkee silmänsä totuudelta. Ne ei vaan halua nähdä todellista maailmaa, vaan piilottaa sen ja jatkaa elämäänsä kuten ne on aivopesty ne pesemään.
Se ei ole heidän vikansa. Ainoa asia mitä he tekivät väärin, oli se mihin maahan ja perheeseen he sattuivat syntymään. Sitä valintaa he eivät saaneet tehdä.
Valitettavasti he tosin sitten jatkavat omien lastensa aivopesua.
Mutta toivottavasti kohta olisi aika herätä todelliseen maailmaan.
Ja nyt mä meen lähettämään kyseiselle liikkeelle sähköpostia siitä, etten mä aio maksaa laskua sellasesta leiristä jolla mä en ollut.
Kehtasivatkin laskun lähettää!
